Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.
Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani, joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui — ei uusia suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.
Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?
Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli mielemme.
Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme tai kunnioitimme.
Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle yksimielisyydelle.
Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme. Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin. Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa toisiinsa ja monesta muodostui yksi.
Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden osoituksiin.
Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa.
Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi.
Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.
Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä tehnyt.