Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.
Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.
Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat — syntyessä ne alkavat olemistansa, ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä ne vanhenevat ja kuolevat — kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu. Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat kaikkeuden, josta ovat osia.
Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta, Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä ei löydy lepopaikkaa — eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan, kuuluu niille "tästä ja tähän asti".
Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä lopeta.
Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.
Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni, rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen, vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.
Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.
Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä — muuanne mennen hukkuvat. Hänessä niinmuodoin niitä rakastettakoon.
Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat, ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.