Tämä havainto kumpuellen kuin lähteen silmä sisimmästä sydämmestäni täytti koko sieluni, ja niin minä tulin kirjoittaneeksi kaksi- tai kolmikirjaisen teoksen "Kauneudesta ja Sopusuhtaisuudesta".
Mutta mikähän saattoi minut, Herra, minun Jumalani, omistamaan nämä kirjat eräälle Hierius nimiselle roomalaiselle puhujalle. Minä en tuota miestä mieskohtaisesti tuntenut, mutta minä rakastin häntä sen suuren maineen tähden, mikä hänellä oli opistaan, ja koska olin kuullut muutamia hänen lausumiaan sanoja, jotka minua suuresti miellyttivät. Vaan eniten pidin minä hänestä siitä syystä, että muutkin pitivät hänestä ja kantoivat ympäri hänen kiitostaan hämmästyneinä siitä, että tämä syyrialainen mies, joka ensin oli oppinut puhujataitoa kreikankielellä, sittemmin oli kehittynyt ihmeteltäväksi puhujaksi latinankielellä, ja oli viisaustieteeseen kuuluvien asiain mitä tarkin tuntija.
Häntä kehuttiin ja rakastettiin, vaikka oli pitkän matkan takana. Pudonneeko tuo rakkaus kiittäjän huulilta kuulijan sydämeen? Ei suinkaan. Toisesta rakastavasta henkilöstä syttyy toinen rakkauteen. Silloin vain, näet, rakastetaan kehuttua henkilöä, jos on uskottavaa, että se, joka häntä kehuu tekee sen vilpittömästä ja rakastavasta sydämestä.
Niinpä minä silloin rakastin ihmisiä sen mukaan kuin ihmiset heitä arvostelivat, eikä sen mukaan kuin Sinä erehtymätön heitä arvostelet.
Mutta miksi tuo Hierius miellytti minua toisella tapaa kuin jalo kilpa-ajaja tai kansansuosion saavuttanut mainehikas eläintaistelija? Miksi oli tämä minun mieltymykseni mielestäni niin aivan toista ja niin arvokasta, että toivotin itselleni edellisen kunniaa, vaan en jälkimäisen? Sitä kunniaa ja suosiota en osakseni tahtonut mikä noille näyttelijöille omistetaan, vaikka itsekin heitä ylistin ja suosin. Mieluummin tahdoin minä salassa pysyä kuin tuollatapaa kuuluisaksi tulla, mieluummin vihattuna olla kuin tuolla tapaa suosittuna. Ken voi arvon mukaan lajitella noita erilaisia ja vastakkaisia rakkauden tunteita samassa sielussa? Miksi toisessa sellaista rakastan, jota oikeastaan vihaan, koskapa sitä inholla itsestäni työntäisin pois — ja kuitenkin olemme kumpikin ihmisiä? Hyvää hevosta voi ihminen rakastaa tahtomatta — sittenkään jos se mahdollistakin olisi — olla hevonen. Mutta samaa ei käy sanominen näyttelijästä, joka on samaa luontoa kuin mekin. Rakastanko niinmuodoin nähdä toista sellaisessa tilassa, johon en itse tahtoisi surmaksenikaan joutua?
Tutkimaton syvyys on tuo ihminen. Mutta Sinä, Herra, olet lukenut hänen hiuskarvansa, eikä yksikään niistä putoa hänen päästään ilman Sinun sallimustasi. Vieläpä hänen sydämensä taipumukset ja liikkeetkin Sinä tunnet vaikka se onkin vaikeampaa kuin lukea hänen päänsä hiukset. Mutta tuo puhuja, jota rakastin, oli senlaatuinen mies, että halusin olla hänen kaltaisensa. Siten eksyin ylpeydessäni ja ajelehdin joka tuulen ajamana — ollen sittenkin ohjauksesi alaisena, joskin aivan salaisesti.
Mutta mistä minä sen tiedän, ja kuinka voin sitä varmasti vakuuttaa Sinulle, että häntä rakastin enempi kehujiltaan saamansa suosion tähden kuin noiden ominaisuuksien itsensä tähden, joiden johdosta häntä kehuttiin? Sillä jos nuo samat ihmiset olisivatkin moittineet häntä, eivätkä kiittäneet, ja jos olisivat samoja kertomiansa asioita hänestä kertoneet, mutta moittimalla, niin en olisi syttynyt enkä yltynyt häntä rakastamaan. Ja varmastikaan ei silti asianhaarat, eikä itse mieskään tuosta olisi miksikään muuttunut, vaan ainoastaan kertojain mieliala olisi ollut toisenlainen.
Katso, noin heikkona, hervottomana maassa makaa se sielu, joka ei vielä ole kiertynyt kiinni totuuden tukevaan puuhun! Niinkuin tuulenpuuska huulilta tempaa ja kuljettaa pois noita sanoiksi puhjenneita sydämen aatoksia niin tuo sielukin liehuu, vääntyy ja kääntyy edestakaisin; valo häneltä peittyy pilviin, eikä häntä valaise totuuden paiste. Ja katso! se on kuitenkin aivan silmäimme edessä.
Minusta olisi ollut jotain suuremmoista, jos puheeni ja opintoni tulokset olisivat tulleet Hieriukselle tunnetuiksi. Jos hän olisi hyväksynyt ne, olisin minä vielä enemmän paisunut; jos taas ei olisi hyväksynyt olisi turhamainen, häälyvä sydämeni loukkaantunut. Ja vaikkei ollutkaan ketään minua kiittämässä, niin minä tuota "kaunista ja sopusuhtaista", josta olin hänelle kirjoittanut, suurella mielihyvällä mielessäni haudoin katsellen ja ihaillen sitä tutkivan henkeni silmillä.
Mutta suuremmoisen taiteesi liikkuvaa ja luovaa henkeä en minä vielä tuntenut, oi Kaikkivaltias, joka yksin teet ihmeteltävää. Minun sieluni tarkasteli kaikkia kappalten muotoja ja minä määrittelin ja lajittelin kauniiksi sitä, mikä on sitä itse kauttaan, ja sopusuhtaiseksi sitä, mikä sopivasti mukautuu johonkin muuhun. Ja tämän totuuden minä vahvistin esimerkeillä kappalten maailmasta.