Sitten käännyin minä myös sielun olemusta tutkimaan. Mutta se väärä luulo, mikä minulla oli henkiolennoista, esti minua näkemästä totuutta. Totuus kyllä ominaisella voimallaan iski vasten silmiäni, mutta minä käänsin vapisevan mieleni pois ruumiittomasta olennosta kappaleisiin, joilla on ääriviivoja ja värejä, ja joita voi käsin koetella. Kun en sellaista voinut sielussa havaita, en luullut ensinkään voivani sieluni olemassa oloa havaita.
Kunnollisuudesta johtuvaa rauhaa minä rakastin, ja vihasin rikollisuudesta johtuvaa ristiriitaa, ja minä kiinnitin huomioni edellisen yhteyteen ja jälkimäisen hajanaisuuteen. Tuossa yhteydessä luulin minä järjellisen hengen, luonnon ja korkeimman hyvän olemuksen löytyvän; tuossa hajanaisuudessa taas luulin järjettömän elämän ja korkeamman pahan olemuksen löytyvän, olemuksen, mikä ei ollutkaan vain olemusta, vaan myös elämää, olematta kuitenkaan kotoisin Sinusta, josta kaikki ovat olemuksensa saaneet. Edellistä minä kutsuin "Monadiksi", ajatellen sitä henkiolennoksi ilman sukupuolta, jälkimäistä taas "Dyadiksi", joka ollen kaksoisolento saa aikaan vihasta johtuvat rikokset ja himosta johtuvat häpeälliset teot.
Tietämättömyydessäni noin tyhmästi puhuin, sillä minä en ollut vielä tullut sitä tietämään, enkä ollut vielä sitä oppinut, ett'ei ole olemassa mitään pahaa alkuolentoa, ja ett'ei meidän henkemme ole korkein ja muuttumatoin hyvä. Sillä kuten rikoksellinen mieliala aiheuttaa rikoksia ja kuten saastainen sielun tunnelma synnyttää häpeällisiä tekoja, niin myös joudumme me erehdysten ja väärien luulojen valtaan, jos järkemme eksyy. Niin juuri oli minun käynyt, kun en tiennyt, että järkemme valo on valaistava toisella valolla ollaksensa osallinen totuudesta, koska ei se itse ole totuuden lähde. Sillä Sinä, Herra, minun Jumalani, valaiset minun kynttiläni; Sinä valaiset minun pimeyteni. [Ps. 18, 29.] Ja Sinun täyteläisyydestäsi olemme kaikki saaneet. [Joh. 1, 16.] Sillä Sinä olet tosi valkeus, joka valaiset jokaista ihmistä hänen maailmaan tullessa. [Joh. 1, 9.] Sinussa ei ole muutosta, eikä pimeys ja valkeus Sinussa vaihtele. [Jaak 1, 17.]
Sinun luoksesi minä pyrin päästäkseni, mutta Sinä työnsit minut luotasi maistamaan kuolemaa, sillä Sinä seisot ylpeitä vastaan. Mutta mikä voi olla suurempaa ylpeyttä kuin olla piintynyt sellaiseen mielipiteeseen, että minä luonnostani olen samaa kuin Sinä? Kävihän pyrkimyksestäni tulla viisaaksi kuin myös siveellisestä taistelustani tullakseni paremmaksi selvästi ilmi, että olen muuttuvainen. Mutta minä tohdin mieluummin pitää Sinua muuttuvaisena kuin myöntää, etten minä ole sitä, mitä Sinä olet. Sentähden Sinä työnsit minut takaisin masentaaksesi uppiniskaisuuttani.
Minä olin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden vanha, kun minä kirjoitin nuo kirjat. Päässäni silloin pyöri kaikellaisia mielikuvituksen luomia ruumiillisia muodostuksia ja ne surisivat sydämeni korvissa, estäen minua kuulemasta sisäisempää olennossani soivaa säveltäsi, oi suloinen totuus. Minä tahdoin samalla pysyä lujana mielipiteessäni "kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta" ja kuulla Sinua ja "iloita suuresti yljän äänestä" [Joh. 3, 29], mutta minä en sitä voinut. Harhaoppini huutavat äänet tempasivat minut ulkomaailmaan, ja minä ylpeyteni painon alla vaivuin alimpaan syvyyteen. Sinä et antanut minun kuulla iloa ja riemua, että luuni olisivat ihastuneet, sillä ne eivät vielä olleet särkyneitä eli nöyrtyneitä. [Ps. 51, 10.]
Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen "Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut käsiini?[25]
Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni sain.
Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin, mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.
Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi. Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.
Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua kiittää ja palvella.