Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki, joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta, jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista voimaa.

Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he vaan ovat häpeällisiä.

Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?

Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26] ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.

Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.

Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.

Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.

Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa, nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla, millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa [Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.] Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan, vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja, joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu. Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa, kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi pimenemistään pimenevät.

He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen, jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä, eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala, kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.

Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita, joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.], on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on pimentynyt. [Rom. 1, 21.]