Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun, käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30] kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista sukkeluutta.
Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani, Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja vihaamaan.
Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä hävennyt sitä tunnustaa.
Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon, että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.
Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.
Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.
Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.
Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin — tiesi mitenkä — joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi jotain parempaa valittavakseni.
Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi, tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin hän itse oli minut kietonut.
Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?