Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan, missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka puolelta laupeudellasi ympäröit.
Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan Roomaan — vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani. Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se, että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta aisoissa. He eivät — niin sanottiin — syöksyneet häikäilemättä ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman asianomaisen opettajan lupaa.
Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä, minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista. Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.
Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa [Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta, jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet, toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat. Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat, ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin, tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.
Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan, mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle! — ja pääsin hänen käsistään.
Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi, jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä rukoillessaan Sinua puolestani.
Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois; hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.
Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin?
Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.
Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.
Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme. Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin — mutta vielä paljoa enemmän kuin monet muut äidit — piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti. Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa — mutta minä Roomaan.