Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.
Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun
tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi.
Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua
Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.
Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden opettajana — totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan seurakunnassasi — vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua kohtaan.
Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.
Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin — huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.
Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui, vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.
Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3, 6. 95.]
Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]
En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.
Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani hävinnyt — mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota lahkoa parempana.