Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi. Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin kulkuni suunnittaa.
6 KIRJA.
Ystävät.
Missä lymyilit minulta ja mihin olit poistunut, Sinä, minun toivoni hamasta nuoruudestani? [Ps. 71, 5.] Olithan Sinä minut luonut ja eroittanut maan eläimistä ja taivaan linnuista. Olithan Sinä antanut minulle enempi ymmärrystä kuin heille. Ja kuitenkin kuljeskelin minä pimeyden poluilla ja niljakoilla teillä. Minä etsiskelin Sinua ulkopuolelta itseäni, enkä löytänyt Jumalaa, joka on sydämessäni. Minä vaivuin meren syvyyteen, sorruin epäuskon suohon, ja epäilin tokko onkaan totuus ensinkään löydettävissä.
Jo oli hurskaudessaan urhoollinen äitini tullut luokseni matkustaen yli maiden ja merien tavatakseen minua ja ollen Sinuun luottaen kaikissa vaaroissakin huoleton. Jopa hän vaarojen uhatessa merellä lohdutti merimiehiäkin, joilta tavallisesti äkkinäiset merillä kulkijat peljästyessään saavat lohdutusta. Hän näet, vakuutti heille, että onnellisesti pääsisivät perille, koska Sinä olit hänelle näyssä tämän luvannut.
Hän tapasi minut hyvin vaaranalaisessa tilassa, koska epäilin tokko totuus onkaan löydettävissä. Mutta kun minä hänelle ilmoitin en enää olevani manikeolainen vaikk'ei vielä oikeauskoinen kristittykään, ei hän siitä ylön suuresti ilostunut, kuten tapahtuu kun kuulee jotain odottamatonta ilosanomaa — olihan hän niin järkkymättömän varmasti uskonut palajavani tuosta kurjuudesta. Olihan hän minua itkenyt kuin kuollutta ja kantanut minua ajatustensa paareilla luoksesi, jotta olisit sanonut tämänkin lesken pojalle "Nuorukainen, minä sanon sinulle nouse ylös", herättänyt hänet kuolleista, antanut hänelle uudelleen puhetaidon ja jättänyt hänet jälleen hänen äidillensä. [Luk. 7, 14-15.]
Sentähden ei hänen sydämensä ylön rajusti ilosta sykähdellyt kuullessaan, että olin valheesta irtaantunut, vaikk'en vielä ollutkaan totuutta saavuttanut, ja että niinmuodoin jo sen verran siitä, mitä hän jokapäivä oli kyynelin rukoillut, oli toteutunut. Päinvastoin hän ollen varma siitä, että Sinä lupauksesi mukaan täyttäisit kaikki hänen pyyntönsä, senkin mikä vielä oli täyttämättä, sangen levollisesti ja luottavasti vastasi minulle olevansa lujasti siinä uskossa, että hän ennen muuttoaan tästä elämästä on näkevä minut oikeauskoisena kristittynä.
Näin hän puhui minulle; mutta Sinua kaiken laupeuden lähde, hän rukouksin ja runsain kyynelin pyysi joutuisammin antamaan apuasi ja valaisemaan pimeyteni. Hän kävi yhä ahkerammin seurakunnan kokouksissa ja imi sanat Ambrosiuksen suusta ikäänkuin lähteestä, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. [Joh, 4, 14.] Hän rakasti Ambrosiusta kuten Jumalan enkeliä konsana, sillä hän tiesi, että minä hänen kauttaan olin joutunut tuohon epävarmuuden ja häälyväisyyden tilaan, josta minun täytyi murtautua läpi voidakseni taudista terveeksi toipua. Hän kyllä näki vielä uhkaavamman vaaran olevan edessä päin, sellaisen jännittävän hetken, jota lääkärit kutsuvat käännekohdaksi taudissa, mutta hän oli ennakolta varma, että olin siitä onnellisesti suoriutuva.
Nyt en enää huokaillen rukoillut apuasi, mieleni kääntyi tutkimuksiin, ja levottomana halusin niistä keskustella muiden kanssa.
Ambrosiusta pidin minä maailman tavallisen arvostelun mukaan onnellisena miehenä, koska niin ylhäiset ihmiset häntä kunnioittivat; hänen aviottomuuttansa vain ajattelin tuskalliseksi. Kuinka ihana toivo häntä elähytti, kuinka kovaa taistelua hänen oli käytävä kiusauksia vastaan pyrkiessään ylevään puhtauteen, ja mistä hän lohtua sai vastoinkäymisissä, sitä en osannut arvata, enkä ollut sellaista koskaan kokenut.