Mutta ei hänkään tiennyt, kuinka minun mieleni kuohui, ja mihin kuiluun olin vaarassa vajota. Sillä valitettavasti en voinut mielin määrin häneltä kysellä, mitä tahdoin. Suuret ihmisjoukot, jotka työtaakan alle uupuessaan tulivat saamaan häneltä apua, sulkivat minut pois hänen seurastaan niin ett'ei hän voinut minua kuulla eikä puhutella. Sen varsin vähäisen ajan, jolloin hän ei ollut heidän seurassaan, käytti hän virkistääkseen ruumistaan tarpeellisella ravinnolla ja sieluansa lukemisella.
Kovin halusin ja toivoin että hän jonakin joutohetkenä levottoman mieleni tyynnyttäisi, mutta sitä hetkeä ei kuulunutkaan.
Herran päivänä minä aina kuulin hänen julkisesti julistavan totuuden sanaa, ja yhä enemmän ja enemmän tulin minä vakuutetuksi siitä, että kaikki nuo kavalien parjausten paulat, joita petturit ovat pyhiä kirjoja vastaan virittäneet, voidaan ratkoa.
Hengelliset lapsesi, jotka armosta olet kirkon piirissä uudesti synnyttänyt, eivät — kuten nyt tulin huomaamaan — Jumalan kaltaisuutta ihmisessä, jonka olet kuvaksesi luonut sillä tapaa käsittäneet, että olisivat uskoneet ja ajatelleet Sinulla olevan ihmisruumiin muodot. Tosin oli aavistukseni siitä, millainen henkiolento oikeastaan mahtaa olla, hyvin heikko ja himmeä, mutta kuitenkin oli iloni siitä, että en ollutkaan noin monta vuotta umpeen kiivaillut oikeata uskoa, vaan ainoastaan lihallisten ajatusten arveluja vastaan, niin voimakas, että se nosti punan poskilleni. Vaan siinäpä juuri röyhkeyteni ja jumalattomuuteni osottautui, kun en käynyt oikean uskon laadusta tutkimalla selvää ottamaan, vaan rupesin sitä pelkkien arvelujen nojalla syyttämään.
Nyt olisin uskon kautta voinut tulla parannetuksi niin että henkeni kirkkaammin katsein olisi kyennyt katsomaan ijäti pysyvää, erehtymätöntä totuuttasi.
Mutta minun sieluni laita oli kuin sen ihmisen, joka jouduttuaan kärsimään huonon lääkärin käsissä, pelkää jättäytyä hyvänkin lääkärin hoitoon. Yksin uskon kautta oli se parannettavissa, mutta se kieltäytyi uskomasta, jotta ei joutuisi väärään uskoon. Se koitti kiskoutua irti käsistäsi, joilla olet uskon parantavat lääkkeet valmistanut, ja vuodattanut ne kaiken maailman tautien yli ja antanut niille niin suuren vaikutusvoiman.
Sitten olet Sinä, Herra, sangen pehmoisin ja lauhkein käsin sivellyt ja vähitellen parantanut sydäntäni. Miettiessäni, näet, kuinka äärettömän paljon sellaista uskon, jota en ole ollut näkemässä; kuinka monta tapahtumaa esimerkiksi kansojen historiassa, joissa en ole mukana ollut, ja kuinka monta tietoa maista ja kaupungeista, joita en ole nähnyt, totena pidän; kuinka paljon uskon ystäviä, lääkäreitä ja monemmoisia ihmisiä, joita uskomatta emme voisi aikoihin tulla tässä elämässä; vihdoin miettiessäni kuinka järkkymättömän lujasti olen vakuutettu siitä, ketkä ovat vanhempani, josta minulla kuitenkin on vain muilta kuulemani mukaan tietoa, tulin minä siihen vakaumukseen, että ne, jotka uskovat kirjojasi, joille niin suuren vaikutusvoiman melkein kaikissa maailman kansoissa olet antanut, eivät ole moitittavia, vaan päinvastoin ne, jotka eivät niitä usko, ja että ei ole syytä niitä kuulla, jotka sanovat: "Mistä sinä sen tiedät, että nuo kirjat ovat ainoan todellisen ja totisen Jumalan hengen vaikutuksesta syntyneet ja ihmiskunnalle annetut?"
Sepä juuri oli minusta varsin uskottavaa. Kaikki nuo keskenään kiistelevien filosoofien vihollismieliset ja ilkeät kyselemiset, joita olin lukenut, eivät, näet, olleet saaneet minua vietellyksi hetkeksikään epäilemään olemassaoloasi ja huolenpitoasi meistä. Olkoonpa että uskoni oli milloin voimakkaampi, milloin heikompi, olkoonpa että en ymmärtänyt, mitä ajatella olemuksestasi, tai mitä tietä tykösi tullaan tai palataan, sitä sittenkin aina uskoin, että Sinä olet olemassa ja pidät huolta meistä.
Koska niinmuodoin olemme liian heikot selkeillä järkisyillä löytääksemme totuutta, ja koska meidän siitä syystä on turvauduttava pyhien kirjojen uskottavuuteen aloin minä uskoa, että Sinä olet nuo niin mainiot, niin voimallista totuuden vakaumusta uhkuvat ja niin vaikutusvoimaiset kirjat juuri sitä varten yli maan piirin levittänyt, että Sinua uskottaisiin ja Sinua niiden kautta etsittäisiin.
Sen, mikä noissa kirjoissa järjettömyytensä kautta oli minua loukannut, panin minä nyt, — kun monet kohdat niissä kuulemieni selitysten mukaan tuntuivat uskottavilta — pyhien asiain salaperäisyyden laskuun. Ja ne olivat nuo kirjat mielestäni sitä enemmän kunnioitettavia ja pyhimmän uskon arvoisia, kun ne samalla tarjoutuvat kaikkien luettavaksi ja samalla tallettavat suuriarvoiset salaisuutensa niitä varten, joilla on syvempää käsitystä, kun ne samalla puhuvat kaikille mitä yksinkertaisimmilla sanoilla ja mitä jokapäiväisimmillä puheenparsilla ja samalla vireillä pitävät niiden mielenkiintoa, jotka ovat syvämietteisiä tutkijoita. Täten ne, näet, kokoilevat kaikkia rakastavaan helmaansa ja johtavat joitakuita harvoja ahtaampien porttien läpi salattuun yhteyteen kanssasi; kuitenkin on noita harvojakin paljoa enemmän olemassa kuin niitä olisi, jos nuo kirjat eivät niin suurella kunnialla ja arvokkuudella esiintyisi, eivätkä pyhällä yksinkertaisuudellaan sulkisi suuret kansanjoukot helmaansa.