Ja jos onni joskus minulle hymyili, niin minä perin tympeytyneenä en osannut siihen tarttua, koska se muka melkein lähti lentoon, ennenkun siitä sai kiinnikään.
Me, jotka ystävinä elimme yhdessä, valitimme noita ristiriitaisuuksia olennossamme. Enimmin ja tuttavallisimmin minä niistä keskustelin Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa.
Näistä oli Alypius kotoisin syntymäkaupungistani ja syntyisin eräästä kaupungin korkeimmista suvuista. Hän oli ijältään minua nuorempi ja oli ollut oppilaanani ensin kotokaupungissamme Thagastessa ja sitten Karthagossa. Hän rakasti minua suuresti, koska olin hänen mielestään hyvä ja oppinut, ja minä häntä jalojen avujen tähden, jotka hänessä olivat luontaisia ja tulivat näkyviin jo varsin nuorella ijällä.
Karthagon suuri siveettömyys, mikä kevytmielisissä näytelmissä kuohui yli äyräitten, oli kuitenkin temmannut hänet pyörteisiinsä. Hän poloinen noissa pyörteissä pyöri ja minä samalla paikkakunnalla julkisessa koulussa opetin puhujataitoa, mutta hän ei vielä käynyt opetustani kuulemassa sentähden että oli eräässä asiassa riita syntynyt minun ja hänen isänsä välillä.
Minä sain kuulla että hän sirkkusta aivan surmakseen rakasti ja olin kovasti huolissani, että hän oli tyhjäksi tekevä tai mahdollisesti oli jo tyhjäksi tehnyt nuo suuret toiveet, joita hänestä oli olemassa. Mutta minulla ei ollut ei hyväntahtoisena ystävänä, eikä opettajan oikeudella mitään tilaisuutta muistuttamaan häntä tai saamaan hänet jollain nuhteella palautetuksi pahalta tieltään.
Minun suhteeni luulin hänen olevan samaa mieltä kuin hänen isänsäkin; mutta niin ei ollutkaan laita. Huomioonottamatta isänsä tahtoa tässä asiassa alkoi hän minua tervehtiä, kävi luentosalissani, kuunteli jonkun aikaa opetustani ja meni sitten taas pois.
Minulta kuitenkin unehtui vakavasti varoittaa häntä, ett'ei hän hurjasti hurmaantumalla tyhjänpäiväisiin näytäntöihin turmelisi hyviä luonnonlahjojansa. Mutta Sinä, Herra, joka kaikista luoduistasi huolta pidät, et ollut unohtanut häntä, joka oli aikoinaan oleva pyhäkkösi esimiehenä.[38] Ja jotta aivan ilmeistä olisi, että kunnia hänen parantumisestaan on yksin Sinun, niin paransit hänet aivan tietämättäni minun kauttani.
Kun, näet, eräänä päivänä tapani mukaan istuin kateederissa, oppilaat edessäni, tuli hän, tervehti, istuutui ja kuunteli tarkkaavasti käsittelynalaista ainetta. Sattumalta minä selittääkseni käsillä olevaa kirjaa ja saadakseni esitykseni luotettavammaksi ja selvemmäksi otin sirkusnäytännöt ja niiden hurmaantuneet katsojat esimerkiksi ja laskettelin niistä purevaa pilkkaa.
En silloin vähääkään — Sinä sen tiedät, Herra — ajatellut Alypiuksen parantamista tuosta turmiollisesta taudista. Mutta hän työnsi sanojeni terän omaan sydämeensä luullen varmasti tarkoittaneeni yksin häntä. Ja mistä joku toinen olisi ottanut aihetta suuttuakseen minuun, otti tämä kunnioitettava nuorukainen suuttuakseen itseensä ja rupesi minua vain palavammin rakastamaan.
Sinä valmistit sydämestäni ja kielestäni hehkuvat hiilet, niillä jälleen sytyttääksesi tuohon toivorikkaaseen sieluun, joka jo oli sammumaisillaan, pyhän innon tulta ja parantaaksesi sen. Olkoon kiittämättä sinua se, joka ei laupeuttasi käsitä; mutta minä tahdon sitä sydämeni syvyydestä julistaa.