Siitä hetkestä ponnistihe hän ylös siitä liejusta, johon oli vajoutunut, ylös sen kurjan himon syleilystä, joka hänen silmänsä sokaisi. Päättäväisellä itsensäkieltämisellä hän kavahti ylös suruttomuuden unesta ja puisti lian päältään, eikä enää mennyt sirkukseen.

Sitten hän hankki isältään luvan saada ruveta vakinaiseksi oppilaakseni; hänen isänsä, näet, ei enää jaksanut panna vastaan, vaan mukaantui ja myöntyi. Nyt hän alkoi uudelleen kuunnella luentojani ja heti joutui saman taikauskon paulaan mihin minä itse olin joutunut. Sillä häntä miellytti Manikeolaisten osoittama itsensä kieltäminen, jota hän luuli todelliseksi ja vilpittömäksi. Mutta se olikin vain ulkokultaisuutta ja petosta, ja se pauloihinsa kietoi sellaisia jaloja henkiä, jotka pystymättä vielä avuja syvemmältä tutkimaan olivat herkästi petettävissä pelkällä avujen varjolla ja kuorella.

Alypius oli oikeustiedettä oppiakseen mennyt edelläni Roomaan. Siellä joutui hän gladiaattorinäytäntöjä katsellessaan — niin uskomattomalta kuin se tuntuukin — uskomattoman suuren kiihkon ja eksytyksen valtaan.

Hän oli jo inholla kääntynyt pois sellaisista huvituksista. Mutta nyt jotkut hänen ystävänsä ja opintotoverinsa palatessaan reippaina aamiaiselta tapasivat hänet tiellä ja veivät hänet hänen vastaväitteistään ja vastustelemisestaan huolimatta tuttavallisuuden väkipakolla amfiteaatteriin. Se tapahtui julmien, veristen näytäntöjen päivänä.

Alypius kehui: "Vaikka ruumiini sinne viettekin ja siellä kiinnipidätte, niin ettepä kuitenkaan saa sieluani ja silmiäni noihin näytännöihin kiintymään. Niinpä saapuvillakin ollen tulen olemaan poissa ja siten olen voittava teidät ja näytännöt."

Tämän kuultuaan he kuitenkin veivät hänet mukaansa, varmaankin juuri haluten selville saada voisiko hän kehumisensa täytäntöön panna.

Kun oli perille tultu ja istuuduttu sinne, missä tilaa oli, paloi kamala kiihko kaikissa suonissa. Alypius sulkien silmänsä kieltäytyi antamasta sydämensä suostumusta sellaisiin hirvittävyyksiin. Jospa olisi hän voinut korvansakin tukkia! Sillä eräässä taistelun kohtauksessa, kun kaiken kansan mahtava huuto kajahti häntä vastaan, voitti hänet uteliaisuus. Hän aukaisi silmänsä muka valmisna halveksimalla voittamaan sitä, mitä saisi nähdäksensä olipa se mitä hyvänsä. Mutta samassa saikin hän sieluunsa vielä hirveämmän haavan kuin se, mikä ammotti tuon taistelijan ruumiissa.

Ja hän lankesi onnettomammin vielä kuin tuo taistelija, jonka kaatuessa nostettiin tuo suuri huuto, joka tunki läpi hänen korvansa ja sai hänet aukaisemaan silmänsä. Nyt hänen pikemmin rohkea kuin kestävä sielunsa joutui iskuille alttiiksi ja kärsi auttamattomasti tappion, varsinkin koska oli heikontunut luottaessaan itseensä, eikä Sinuun.

Sillä samassa kun hän näki, imi hän verenhimon itseensä ja voimatta kääntyä pois iski katseensa yhä syvempään näkemäänsä hirveään kuvaan. Aivan huomaamatta hän hurmaantui tuosta verisestä huvituksesta ja rupesi nauttimaan rikoksellisesta kilpataistelusta. Hän ei ollut enää se, mikä tullessaan, vaan yksi siitä joukosta, johon oli joutunut; niiden todellinen kumppani, jotka olivat hänet mukaansa temmanneet.

Entä sitten? Hän katseli, huusi, innostui ja vei sieltä mukaansa hurjan himon, joka kiihotti häntä tulemaan uudelleen. Niin, hän tuli uudelleen, ei ainoastaan niiden keralla, jotka hänet olivat ensi kerralla sinne vieneet, vaan myöskin ilman heitä, jopa muita mukanaan kuljettaen.