Ja sellaisesta kurjuudesta olet Sinä kuitenkin hänet voimallisella ja laupiaalla kädelläsi nostanut ja opettanut häntä luottamaan ei itseensä, vaan Sinuun. Vaan se tapahtui vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua.
Tämän miehen minä tapasin Roomassa ja hän kiintyi minuun mitä lujimmilla siteillä. Milanoonkin hän matkusti kanssani saadakseen eteenkinpäin olla seurassani ja käytännössä harjaantuakseen lakitieteessä, jota hän oli opiskellut enempi vanhempainsa tahdosta kuin omasta halustaan.
Kolmasti oli hän apumiehenä oikeudessa osoittanut sellaista rehellisyyttä, että se kaikkia muita ihmetytti. Mutta hän sitäkin enemmän ihmetteli, että he taisivat pitää kultaa viattomuutta parempana. Hänen kunnollisuutensa joutui kovalle koetukselle himon houkutellessa sydäntä ja pelon puristaessa rintaa.
Hän oli jonkun aikaa Italian valtiovarain rahastonhoitajan apulaisena. Samaan aikaan oli siellä eräs sangen mahtava senaattori, jota monet, ollen hänelle kiitollisuuden velassa liehakoitsivat, monet myös pelvosta kumartelivat. Hän tahtoi — kuten mahtavien tapa on — pitää itselleen luvallisena sellaistakin, joka oli vastoin selvää lakia.
Alypius asettui häntä vastustamaan. Hän halveksien hylkäsi kaikki palkinnot, joita hänelle tarjottiin, ja pelotonna uhmaili kaikkia uhkauksia. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta rohkeuttaan, kun ei hän sellaista monen monista sekä hyödyllisistä että vahingollisista toimistaan varsin kuuluisaa miestä halunnut ystäväkseen, eikä häntä vihamiehenä peljännyt.
Sellainen oli Alypius, silloinen ystäväni, joka kanssani puolelta ja toiselta tuumaili, millaista elämäntapaa olisi noudatettava.
Myös Nebridius oli jättänyt kotipaikkansa lähellä Karthagoa ja itse Karthagon, missä hän tuon tuostakin kävi, jättänyt isältä perityn kukoistavan maakartanon, kotonsa ja oman äitinsä ja tullut Milanoon ainoastaan siitä syystä, että saisi elää kanssani palavassa totuuden ja viisauden tutkimisessa. Yhdessä me tuskia kärsimme, yhdessä ajelehdimme sinne ja tänne. Palavasti hän etsi autuaallista elämää ja tutki suurella terävyydellä vaikeimpia kysymyksiä.
Kolme meitä oli nälkäistä; me valittelimme nälkäämme toinen toisillemme ja odotimme, että Sinä antaisit meille ruuan ajallansa. [Ps. 145, 15.] Mutta kun Sinä laupeudessasi annoit meidän yrityksistämme yhä uudelleen niittää katkeria kokemuksia ja me tutkistelimme, missä tarkoituksessa me saimme sellaista kokea, niin oli vastassamme synkkä pimeys.
Me käännyimme taas huokaillen toisaanne ja ho'imme usein ja katkerasti "kuinka kauvan on tätä jatkuva?" Ja kuitenkaan emme voineet noita yrityksiämme heittää, sillä vielä ei ollut meille koittanut mitään taattua valoa, jota olisimme voineet seurata.
Vaikein oli ollakseni murheella muistellessani kuinka pitkä aika oli jo kulunut sitte yhdeksännentoista ikävuoteni, jolloin aloin hehkua halusta etsiä totuutta ja päätin totuuden löydettyäni hyljätä kaikki tyhjänpäiväisten himojen turhat toiveet ja mielettömät valheet. Ja nyt? —