Sellaiset aatokset täyttivät sieluni, vaihtelivat kuin tuulet ja repivät ja raastoivat rintaani. Ajat vierivät ja minä yhä jätin kääntymättä Herran puoleen. Minä lykkäsin elämisen Sinussa päivästä päivään, mutta itsekkäisyydessä kuolemista minä jatkoin jokapäivä.
Minä ikävöin autuaallista elämää, mutta ollen pyhää ja korkeaa oli se samalla mielestäni pelottavaa. Minä sitä pakenin — ja kuitenkin etsin. Minä luulin joutuvani kovin suureen kurjuuteen, jos en saisi nauttia naisen rakkaudesta. Minä en tullut ajatelleeksi — koska en ollut sellaista kokenut — että Sinä laupeudessasi voit sellaisista heikkouksista päästää.
Ehtimiseen vaadittiin minua menemään naimisiin. Minä kosinkin yhtä tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Äitini varsinkin oli tässä asiassa ahkerassa puuhassa, koska hän toivoi, että minä avioliittoon mentyäni tulisin autuaaksi tekevässä kasteessa pestyksi synneistäni. Mutta tyttö, jota olin kosinut, olikin melkein kaksi vuotta laillista naimaikää nuorempi. Ja koska hän oli mielittyni ja valittuni, enkä toista tahtonut, niin täytyi minun jäädä odottamaan, kunnes hän voisi vaimokseni tulla.
Sillä välin kasvoi kasvamistaan syntieni kuorma. Nainen, jonka kanssa olin siihen saakka yhdessä elänyt, temmattiin sivultani, koska hän oli esteeksi avioliitolleni. Häneen olin kaikesta sydämestäni kiintynyt, ja sentähden nyt särjetty ja haavoitettu sydämeni verta vuoti.
Hän jätti meidän yhteisen poikamme minun luokseni ja palasi Afrikaan. Lähtiessään antoi hän Sinulle pyhän lupauksen, ett'ei hän enää pitäisi yhteyttä kenenkään miehen kanssa.
Mutta minä kurja en kyennyt siihen mihin tuo vaimo! Minä en rakastanut avioelämää, vaan olin lihallisen himon orjana, ja sentähden minä olin liian kärsimätön odottaakseni morsianta kaksi vuotta. Minä rupesin pitämään lihallista yhteyttä erään toisen naisen kanssa, vaikka en ollut hänen kanssaan avioliitossa. Näin minä jatkuvan tottumuksen turvissa ylläpidin sieluni tautia ja kuljetin sen täydessä voimassaan mukaani avioelämän pyhään piiriin.
Mutta haava, mikä ensimäisestä kullasta erotessani sydämeeni oli syntynyt, ei silti parantunut, vaan rupesi tuon peräti kovan tuskan tulen jäleltä märkänemään. Suruni oli hiljaisempaa, mutta samalla haikeampaa.
Sinulle olkoon kiitos, Sinulle olkoon kunnia, Sinä kaiken laupeuden lähde! Minä kävin yhä kurjemmaksi ja Sinä lähenit minua yhä lähemmäksi. Jo olit aivan vieressäni, temmataksesi minut oikealla käsivarrellasi ylös loasta ja pestäksesi minut puhtaaksi — mutta minä en siitä mitään tiennyt.
Mikään muu ei minua pidättänyt vielä syvemmälle lihallisten himojen syvyyteen heittäytymästä kuin kuoleman ja tulevan tuomion pelko, jota en koskaan saanut rinnastani riistetyksi, joskin ajatukseni siitä olivat eri aikoina erilaiset.
Minä väittelin ystävieni Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa siitä, minkä lopun hyvät ja pahat ihmiset saavat. Minä sanoin, että olisin suostunut antamaan Epikurokselle[39] voiton palmun, joll'en olisi varmasti vakuutettu, että kuoleman jälkeen sielut vielä elävät ja saavat kukin ansaitun palkkansa, jota seikkaa ei Epikuros ottanut uskoaksensa.