Minä kuvittelin mielessäni maailman kaikkeuden kaikkine näkyväisine ja näkymättömine kappaleineen ja olentoineen äärettömän suureksi ja kuitenkin kaikilta puolilta tarkoin rajoitetuksi ja minä ajattelin Sinun, oi Herra, läpitunkevan tuon kaikkeuden ja sulkevan sen kokonaan itseesi ollen itse aivan rajaton.
Kuten tuo ääretön, kaikkialle ulottuva ja silmin kantamaton meri laineillaan kantaen jotain mahtavaa sientä, jolla kuitenkin on rajansa, sen kokonaan vedellään täyttää, niin ajattelin minä Sinun, joka olet ääretön, täyttävän äärellisen luomakuntasi.
Ja minä sanoin sielulleni: katso, sellainen on Luoja, sellainen luomakunta! Hyvä on Jumala ja verrattomasti paljon parempi luotujansa, mutta hyvää on sekin, minkä Hän, joka hyvä on, on luonut. Ja katso, kuinka herttaisesti Hän luomakuntansa olennollaan täyttää ja syliinsä sulkee! Missä niin ollen on pahan pesä, mistä on paha maailmaan tullut, millä keinoin luomakuntaan luikerrellut? Missä ovat sen juuret, missä sen siemen?
Vai eikö sitä ensinkään ole olemassa? Miksi sitten pelkäisimme ja kammoisimme olematonta? Jos tyhjää pelkäämme, on varmaankin juuri tuo pelko, joka turhanpäite sydäntämme kalvaa ja kiduttaa, pahaa ja sitä pahempaa kuta olemattomampaa se on, jota todella pelkäämme. Niinpä joko on olemassa paha, jota pelkäämme, tahi on itse tuo pelko paha.
Mutta sittenkin, mistä on paha kotoisin? Hän, joka on paras ja korkein hyvä, on tehnyt sellaista, joka on vähempää hyvää; kuitenkin ovat kaikki sekä Luoja että luodut hyviä. Mistä sitten on paha tullut?
Vai oliko aine jotain pahaa, josta Jumala muodostelemalla ja järjestelemällä hyvää loi, jättäen siihen kuitenkin jotakin, jota ei hän hyväksi muuttanut? Mutta miksi niin — jos niin on?
Eikö hänellä, joka on kaikkivaltias, ollut valtaa kaikkea hyväksi muuttaa, niin ett'ei olisi mitään pahaa jäljelle jäänyt? Ja miksi tahtoi Hän sellaisesta aineesta niitäkään tehdä? Miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt sitä kokonaan olemattomaksi? Eihän se toki voinut olla olemassa vastoin hänen tahtoaan?!
Jos oli aine ikuista, miksi hän sitten niin kauvan, aivan loppumattomia aikoja taapäin, salli sen semmoisena olla, ja vasta niin pitkän ajan perästä näki hyväksi siitä jotakin muodostaa? Tahi jos Hän tahtoi äkisti jotain aikoihin saada, miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt aineen olemattomaksi ollakseen itse yksin kaikkea — tosi, korkein ja loppumatoin hyvä.
Tahi jos ei Hänen, joka hyvä oli, ollut hyvä olla tekemättä jotain hyvää, miksi ei Hän poistettuaan ja tyhjäksi tehtyään tuon pahan aineen, laittanut sen sijalle hyvää, siitä kaikkea luodaksensa? Eihän, näet, Hän olisikaan mikään Kaikkivaltias, jos ei Hän voisi luoda jotain hyvää ilman aineen apua, jota ei Hän itse ole luonut.
Sellaisia ajatuksia hautoi sairas mieleni ja sydäntäni raskaasti painoivat kuoleman pelvon ja turhan totuuden etsinnän kuolettavat huolet. Kuitenkaan ei tänäkään aikana mennyt mielestäni seurakunnan usko Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaamme. Se säilyi — joskin monasti ryhdittömänä ja oikean opin puitteista poiketen — sielussani, jopa syöpyi siihen päivä päivältä syvemmälle.