Tahdon tässäkin sydämeni pohjasta kiittää Sinun laupeuttasi, minun Jumalani. Sillä ken meidät korjaa kuoleman teiltä muu kuin Sinä — Sinä joka olet elämä, mi kuolemasta ei mitään tiedä, ja viisaus, joka tarvitsematta itse valoa keltään, valaisee kaikki valoa kaipaavat mielet, joka maailman hallitsee ja ohjaa kaikkea, jopa ilmassa lentäviä lehtiä.
Vielä minä yhä tutkin pahan alkua saamatta siitä sittenkään selvää. Kuitenkaan et Sinä sallinut vaihtelevien ajatusteni eksyttää minua uskomasta Sinun olemassaoloasi, olentosi muuttumattomuutta, huolenpitoasi ihmisistä ja tuomiotasi, uskomasta että Kristuksessa, Pojassasi, meidän Herrassamme ja pyhissä seurakuntasi hyväksymissä kirjoissa olet viitannut ihmisille autuuden tien, joka johtaa elämään tuolla puolen kuoleman.
Tämä usko pysyi minussa järkähtämättömänä ja vahvistui lujaksi sielussani, mutta samalla minä kiihkoisasti tutkin, mistä paha on alkunsa saanut. Voi mitä synnytystuskia tällöin sydämessäni kärsin, voi kuinka huokailin! Sinä, minun Jumalani, olit minua kuulemassa, vaikk'en sitä tiennyt. Ja äänetönnä tuimasti tutkiessani olivat sanattomat sydämeni ahdistukset äänekästä huutoa armosi puoleen. Yksikään ihminen ei nähnyt, mitä minä kärsin, Sinä sen yksin tiesit. Sillä vain vähän tuosta kaikesta taisi kieleni parhaimpienkaan ystävieni korvien kuuluviin saattaa. Eihän voinut koko tuo mieleni myrsky heidän korviensa kuuluviin tulla, kun ei siihen aika riittänyt, eikä kieleni kyennyt.
Mutta Sinun korviisi tulivat kaikki nuo haikeat sydämeni huokaukset.
Sinä näit, mitä niin syvästi kaipasin, mutta minun silmiltäni oli se kätketty. Sisällistä sydämen valoa minä kaipasin, mutta sokeudessani menin minä sitä maailmasta etsimään. Sitä ei ollut missään paikassa, ja kuitenkin minä etsin sitä näkyväisistä kappaleista sieltä ja täältä — löytämättä lepopaikkaa mistään. Näkyvät kappaleet eivät suoneet minulle tyydytystä niin että olisin voinut sanoa "nyt on kyllä, nyt on hyvin". Mutta ne eivät myöskään laskeneet minua palaamaan sinne, missä minun olisi ollut oikein hyvä olla. Olin näet, noiden rinnalla kovin ylhäinen, Sinun rinnallasi taas kovin alhainen.
Sinä tulit tosi ilokseni vasta kun alennuin alamaiseksesi, ja Sinä panit minut alempien luontokappaltesi herraksi. Tämä oli oikea mielenlaatuni ja tällä keskitiellä oli pelastukseni säilyäkseni Sinun kuvanasi ja ollakseni Sinun palvelianasi ruumiini herra.
Mutta kun minä ylpeänä nousin Sinua vastaan ja painaen niskani tiukasti kilpeni suojaan juoksin Sinua vastaan, silloin alempi luontoni sai minussa vallan ja painoi minut maahan niin että en saanut ensinkään tilaisuutta levähtää, enkä hengittää.
Katsellessani näytti minusta kaikki maailman kappaleet kasaantuvan ja kokoutuvan toisiinsa ja aatoksissani kappalten kuvat tekivät samoin. Ne asettuivat minua vastaan yrittäessäni palata Isäni tykö ikäänkuin ilkkuen: "mihinkä matka, Sinä kelvoton ja saastainen?!" Nuo aatokset kasvoivat haavoitetusta omastatunnostani, sillä kuten haavoitetun paiskaat Sinä maahan ylpeän. Minä paisuneena erkanin Sinusta ja ylpeydestä kovin pöhöttyneet kasvoni sulkivat silmäni niin ett'en voinut nähdä.
Sinä Herra pysyt ijankaikkisesti, mutta Sinä et tahdo meihin vihastua ijankaikkisesti. Sinä olet armahtanut tomua ja tuhkaa ja olet nähnyt hyväksi minua muodotonta uudelleen muodostaa kuvasi kaltaisuuteen. Sinä vaikutit sielussani sisällisen kiihoituksen niin että se ei voinut tyytyä, ennenkun sisällisen näkemisen kautta pääsi vahvasti Sinuun uskomaan.
Mutta silloin sai salaisesti parantava kätesi tautini väistymään, ja häiriintynyt ja pimentynyt sieluni näkö parani terveellisten tuskien katkeralla voiteella päivä päivältä paremmaksi.