Minä näin että kaikki kappaleet ovat laatuunsa nähden oikealla paikallaan ja oikealla ajallaan olemassa, ja että Sinä, joka yksin olet ikuinen, et vasta määräämättömän pitkien aikojen perästä ole alkanut toimia, koskapa ei mitkään ajanjaksot, ei menneet, eikä tulevaiset, tekisi menoaan ja tuloaan, joll'et Sinä olisi aina toimimassa pysyen samalla aina samana.
Minä olen kokemuksesta tullut tietämään, että ei ole ihmettelemistä, jos leipä, mikä terveelle on makeaa, on sille vaivaksi, jolla on sairas kitalaki, ja jos valo on sairaille silmille vihattavaa, vaikka se terveille on suloista. Niin myös vanhurskautesi on vastenmielistä syntisille —.
Minä tutkin, mitä synti on, löytämättä pahaa olentoa; minä löysin vain nurjan tahdon, joka Sinusta, korkeimmasta olennosta, poistuen suostuu siihen, mikä on alhaista ja halpaa, joka panee alttiiksi sielunsa sisäisen kauneuden ja hurmaantuneena nauttii maailman ulkonaisesta loistosta.
Minä ihmettelin, että minä jo Sinua rakastin, enkä harhakuvaa Sinun asemastasi. Minä en kuitenkaan päättävästi pyrkinyt iloitsemaan Jumalassani, vaan milloin yleni mieleni ihanuutesi puoleen, milloin oma painolakini, nuo lihalliset totutut tapani veti minut alas luotasi ja minä vaivuin huokaillen entiseen tilaani.
Sinä kuitenkin yhä säilyit mielessäni, enkä minä vähääkään epäillyt jonkun olevan olemassa, jossa minun pitäisi kiinni riippua, pidin vain itseni liian heikkona voidakseni Sinussa riippua. Sillä kuolevainen ruumis raskaana painaa sielua ja maallinen asunto vetää alas mielen, joka kyllä paljoa ylevää miettii ja mielii. Minä olin varmasti vakuutettu, että "Sinun näkymätön olentosi, ikuinen voimasi ja jumaluutesi maailman luomisesta asti tajutaan, kun luomiasi kappaleita tutkitaan." [Rom. 1, 20.]
Tutkiessani, näet, miksi taivaallisten tai maallisten kappalten kauneuden kauniiksi tunnustin, ja mikä minulle oli mittakaavana lausuessani muuttelevaisista kappaleista järkähtymättömän arvostelun, "tämä pitää olla näin, tuo ei saa olla noin", löysin minä muuttelevaa mieltäni paljoa korkeammalla muuttumattoman ja todella ikuisen totuuden.
Nyt olin luomistasi kappaleista tutkimalla tullut tuntemaan näkymättömän olentosi, mutta minä en jaksanut näköäni tuohon kiinnittää. Heikkoudessani ponnahtaen takasin vaivuin taas totuttuihin tapoihini. Muuta en saanut mukaani viedyksi kuin suloisen muiston, hyvänhajuisten ruokien kaipuun, joita en vielä kyennyt syömään.
Minä tuumin, miten saisin itselleni hankituksi tuon voiman, joka kykenee Sinua ravinnokseen ottamaan. Mutta turhaa oli kaikki, kunnes sain aivan omakseni omistaa välimiehen Jumalan ja ihmisten välillä, ihmisen Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumala, korotettu yli kaiken, siunattu ijankaikkisesti, ja joka sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei tule kenkään Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. [Joh. ev. 14, 6.]
Silloin, näet, en nöyränä lähestynyt nöyrää Herraani Jeesusta, enkä ymmärtänyt, mitä meillä on opittavaa Hänen itsensä alentamisesta. Sillä Sanasi, tuo ikuinen totuus, joka on korkealle koroitettu yli ylimpienkin luotujesi, nostaa tykönsä vain ne, jotka alentuvat Hänelle alamaisiksi. Kuitenkin on Hän täällä alhaalla savimajastamme itselleen halvan huoneen rakentanut kukistaaksensa kopeat heidän korkeuksistansa ja vetääksensä heidät puoleensa, parantaaksensa heitä pöyhkeydestänsä ja ravitaksensa heidän rakkauttansa, jotta he eivät itseensä luottavina syöksyisi yhä kauemma eteenpäin, vaan heikoksi murtuisivat nähdessään Jumaluuden heikoksi alentuneena, pukeutuneena meidän kuolevaisten pukuun jalkainsa juuressa, ja jotta he masentuneina maahan vaipuisivat Hänen eteensä ja Hän nousisi heitä nostamaan ja virvoittamaan.
Saatuani lukemistani Platonilaisten kirjoista yllykettä etsimään henkistä totuutta tulin minä luomiasi tutkimalla tuntemaan näkymättömän olemuksesi. Sieltä ajettuna takaisin omaan olentooni huomasin minä, mitä en pimitetyn mieleni tähden ollut saanut nähdyksi, että nimittäin Sinä varmasti olet olemassa, että Sinä olet ääretön olematta mihinkään äärelliseen tai äärettömään paikkaan sijoitettuna, ja että Sinä olet totinen pysyen aina samana, muuttumatta, vaihtumatta milloinkaan vähääkään. Kaiken muun päätin minä olevan Sinusta kotoisin, enkä tuota johtopäätöstä tehdäkseni tarvinnut mitään muuta todistusta kuin tuon ainoan järkähtämättömän lujan: kaikkeuden olemassa olon.