Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla — joka pidetään erinomaisena kunniana.
Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja antoi painaa otsalleen ristin häpeää.
Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä pujottautunut tuon miehen sydämeen?
Hän luki — kuten Simplicianus minulle kertoi — pyhää raamattua, ja otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty." Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon, ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"
Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita, ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista, joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]
Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä, että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.
Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen kautta uudestisynnytetyksi.
Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala, olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.
Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan seurakunnan vanhimpien edessä.
Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta. Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!