Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.
Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen, jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita on siteissä pitänyt.
Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.
Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella, terävällä nuolella oli hän monta tappanut.
Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]
Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän — sitähän kertomisella oli tarkoitettukin.
Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa, mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.
Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet, synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi, ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi. Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua kovassa orjuudessa.
Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.
Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin omatahtoista toimintaa.