Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä rangaistusta.[50]
Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus totuudesta.
Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden alle.
Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.
Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä — sen sanoo jokaisen terve järki — nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan, vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.
Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit: Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.
Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]
Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.
Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti kietonut, ja maailman menon orjuudesta.
Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi. Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani, joiden taakan alla huokailin.