Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani. Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti, kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin puhujataitoa — jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta saatavissa.
Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme noudattamatta.
Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa, tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.
Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta. Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin odottamatta tavannut käsistäni.
Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa hartaasti polvillaan.
Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä ett'emme siitä mitään tienneet.
Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään tienneet.
Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla kuuntelimme.
Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin ulkopuolella.
Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa, kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta, piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi pyhän Antoniuksen elämäkerran.