Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen: "Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän — ei kuitenkaan nyt kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla, mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.
Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut, jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin ajan päänsä puhki ajatelleet."
Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun
Pontitianus tuota kertoi.
Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän pois. —
Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.
Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän antamaansa seurata?"
Tuohon tapaan minä puhuin — en voi niin tarkoin muistaa — ja koko mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen tapaani — enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät, mitä sielussani liikkui.
Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua, jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani, mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.
Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta. Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa mielentilassa?
Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole muuta kuin tahtoa mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.