Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani, puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät olisi totelleet.
Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet, on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen; ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa, ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu kuin hyvää tahtoa vaan.
Tämähän on kummallista — mistä tämä johtuu? Miksi niin on asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.
Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän on peräti kummallista — miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei käsky tule täytetyksi.
Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen, niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa, mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.
Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa, toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.
Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.
Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni kanssa.
Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne, näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra, samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut lujemmin.
Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva — kohta, kohta! Ja sitä sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni, mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin hivenen lähemmäksi — ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni, koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin aivan harjaantumaton.