Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin epätietoisuudessa.
Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni, nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!
En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla, irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle: "Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"
Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.
Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen: "Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."
Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä, jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja, jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". — Tämä taistelu sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.
Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.
Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan kyynelsateen.
Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen. Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni, kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.
Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle, ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi. Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla: "Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps. 79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna — ja taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun häpeästäni?!"