Ehkä joku Sinun palvelioistasi, minun veljistäni, sanonee, että olen siinä syntiä tehnyt, kun hetkenkään enää istuin valheen opetustuolissa, sittenkun sydämeni oli sitoutunut Sinua palvelemaan. En sitä kielläkään. Mutta olethan Sinä, kaikkein armollisin Herra, tämänkin kaikkien muiden kauhistavien ja surkuteltavien syntieni keralla pyhässä kasteen vedessä poispessyt ja anteeksiantanut.
Verecundus ystävällisesti pyysi meitä olemaan hänen maatilallaan, siksi kun pääsisimme Milanosta lähtemään. Siellä hänen rauhaisassa maatalossaan, peltojen ja niittyjen keskellä me kaukana maailman hyörinästä saimme levähtää Sinussa. Sinä, Herra, joka olet uskollinen lupauksissasi, olet maksava Verecundukselle palkan hänen meille osoittamastaan rakkaudesta. Sinä olet antava hänen levähtää paratiisin ijäti viheriöitsevillä niityillä, sillä Sinä olet anteeksiantanut hänen maan päällä tekemät syntinsä.
Nebridius iloitsi kanssamme, sillä hän oli harras totuuden etsijä, vaikkakaan hän ei vielä ollut kristitty, eikä ollut osallinen kirkon pyhistä sakramenteista.
Vihdoin viimeinkin loppui odotusaika. Kuinka pitkältä ja ikävältä olikaan se tuntunut meistä, jotka ikävöimme joutilaisuutta ja vapautta voidaksemme kaikesta sydämestä veisata: Minun sydämeni lausuu Sinulle: Minä olen etsinyt kasvojasi — Sinun kasvojasi, Herra, tahdon minä etsiä.
Sitten tuli tuo odotettu päivä, jolloin todella pääsin irti opettajatoimestani, josta mieleni jo tätä ennen oli irtaantunut. Nyt se tapahtui — ja nyt pääsi kieleni samoin kuin sydämenikin valloilleen. Ystävieni keralla minä tuolla maatilalla Sinua riemuiten ylistin.
Sillä minä kirjoitin useita kirjoja, jotka tosin olivat tarkoitetut Sinun palvelukseesi, mutta jotka kuitenkin vielä huokuivat äsken jättämäni koulun ylpeätä henkeä, samoin kuin juoksijakin on hengästyksissään juuri kun hän lopettaa juoksunsa levähtääksensä. Näitä teoksiani ovat seuraavat: "Keskusteluja läsnäolevien kanssa" ja "Keskusteluja oman itseni kanssa Jumalan kasvojen edessä" sekä "Kirjeeni poissa olevalle Nebridius-ystävälleni".
Milloin riittänee minulle aikaa mainitakseni kaikkea sitä hyvyyttä, jota Sinä meitä kohtaan osoitit tuona aikana, varsinkin kun minun on riennettävä toisia vielä suurempia armotöitäsi kertomaan?
Minulle on mieluista muistella, miten Sinä, Herra, sisällisillä pistimillä kokonaan lannistit korskean luontoni, miten Sinä teit sydämeeni tasaisen tien alentamalla ajatusteni vuoret ja kukkulat, oikaisemalla mutkat ja silittämällä epätasaiset paikat.
Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistämään Sinua, lukiessani Daavidin psalmeja, noita uskoa uhkuvia virsiä ja hurskaan mielen tunnelmia, joissa ei ole vähääkään ylpeyden henkeä!
Sinun syvintä rakkauttasi en kuitenkaan vielä tuntenut, koska olin vasta katekumeeni kuten Alypiuskin, jonka kanssa yhdessä elelin maaelämän hiljaisuudessa. Myös äitini liittyi meihin eriämättömästi naisellisella olennollaan, miehekkäällä uskollaan, levollisuudellaan mikä on vanhoille ominainen, äidillisellä hellyydellään ja kristillisellä hurskaudellaan.