Mutta kun me olimme päässeet Ostiaan[60] Tiber-joen varrelle kuoli minun äitini. Päivä, jolloin hänen piti tästä elämästä eritä, teki tuloaan, mutta Sinä sen yksin tiesit. Sinun salaperäisestä sallimuksestasi me seisoimme itseksemme hän ja minä puutarhaan päin olevan ikkunan luona talossa, jossa me asuimme ollessamme hiljaisessa Ostiassa lepäilemässä pitkällisen matkan vaivoista ja valmistautumassa tulevalle merimatkalle.
Me siinä seistessämme pidimme keskenämme herttaista vuoropuhelua. Unohtaen ne kuin takana ovat ja tavoittaen niitä kuin edessäpäin ovat [Filip. 3, 13] me Sinun kasvojesi edessä, joka olet totuus, arvailimme millaista mahtaa pyhien ijankaikkinen elämä olla, se elämä jota ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä yksikään ihmissydän tuntenut. [1 Kor. 2, 9.] Me janoisina kurotimme huulemme sen veden puoleen, joka vuotaa Sinusta, joka olet elämän lähde sangen syvä, voidaksemme sitä juomalla sen verran kuin jaksoimme käsittää niin paljon kuin mahdollista noin kovin korkeita asioita.
Jouduttuamme puheessamme siihen, että kirkkaimmankin päiväpaisteen aiheuttamaa ruumiillisten aistimien ihastusta ei voida verrata, eikä mainitakaan tuon ijankaikkisen elämän suloisuuden rinnalla, me yhä tulisemmalla innolla aatoksessamme kotouduimme kohti tuota elämää nousten askel askeleelta yli koko aistillisen maailman yli taivaan aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, jotka maan päälle paistavat.
Sitäkin korkeammalle me kotouduimme, me nimittäin sielumme syvyydessä tutkimalla, tunnustamalla ja ihailemalla Sinun tekojasi johduimme puhumaan sieluistamme.
Niistä me siirryimme siihen maahan jonka hedelmällisyydellä ei ole mitään määrää eikä loppua, ja jonka viljavilla totuuden vainioilla Sinä ruokit Israeliasi ijankaiken. Siellä onkin kaikella elämänsä Hänessä, joka on viisas, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat olleet olemassa ja tulevat olemassa olemaan, ollen itse luomaton ja muuttumaton, sama nykyisyydessä, entisyydessä ja tulevaisuudessa. Niin, Hänessähän ei mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta olekaan; Hänessä, joka iankaikkinen on, on vain nykyisyyttä; mutta menneisyys ja tulevaisuus on katoavaista.
Näin puhuessamme ja ikävöidessämme ijäistä elämää me hetkisen saimme sitä maistella innosta sykkivin sydämin. Me huokaillen sanomattomilla huokauksilla maistoimme Hengen uutisia. Mutta meidän täytyi taaksemme jättää tuo hengen uutisten kimppu ja palata puhumaan suullamme, joka lakkaamatta sanoja synnyttää ja valmistaa. Sillä eipä meidän sanamme, eikä mikään ole sellaista kuin Sinun sanasi, meidän Herramme olennollinen sana, joka aina pysyy sinä kuin se on vanhenematta milloinkaan.
Me edelleen puhuimme ijankaikkisesta elämästä ja äskeisestä kokemuksestamme: Miten lihan levottomat pyyteet lakkaavat, miten mielikuvat maasta, vedestä ja ilmasta häipyvät pois, miten taivaankappaleetkin kaikki katoavat näköpiiristä, miten sielukin on kuin olemattomissa kohoutuessaan ajattelemasta itseään, miten kaikki unet ja näyt, kaikki sanat ja merkit, sanalla sanoen kaikki, mikä on muuttuvaista ja katoavaista, on meille kuin aivan olematonta.
Sillä sanovathan kaikki nämä kappaleet jokaiselle, kun vaan niiden kieltä ymmärtää: Me emme ole itseämme tehneet, vaan Hän, joka ijankaikkinen on, on meidät tehnyt. Tämän sanottuaan ne taas vaikenevat ja kääntyvät tarkkaavaisuudella kuuntelemaan Häntä, joka ne on tehnyt, ja joka yksin puhuu.
Hän ei puhu noiden kappalten kautta, ei ihmiskielellä, ei enkelien äänillä ei ukkosen jyrinällä, ei arvoituksilla, eikä vertauksilla, vaan ilman noita kappaleita, joissa me Häntä rakastamme, Hän meille välittömästi puhuu niin että me selvästi kuulemme Hänen äänensä hetkinä sellaisina, jolloin me kuten tänäkin hetkenä kohotamme henkemme korkeuteen ja aatoksen nopeudella tapailemme ijankaikkista viisautta, joka yhäti samana kaikkeutta vallitsee. Jos nyt tätä oloa jatkuisi, jos kaikki ala-arvoiset näyt katoaisivat, jos tämä ainoa näky katsojansa tempaisi mukaansa ja iloihinsa upottaisi ja sulkisi niin että elämämme aina olisi sellaista kuin se oli tuona hetkenä, jolloin me haltioissamme huokailimme, eikö silloin olisi kohtaamme toteutunut tuo sana: Mene Sinun Herrasi iloon? [Matt. 25, 21.] Vai milloin on tämä tapahtuva? Eikös silloin kun tämä sana toteen käypi: Me emme kaikki nukahda kuolon uneen mutta kaikki me muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä. [1 Kor. 15, 51]
Näin minä puhuin ja hän vastasi minulle: "Poikani, minulle ei enää löydy tämän maan päällä mitään iloa. Mitä on minulla enää täällä tekemistä, miksi olen minä enää täällä, kun ei kuitenkaan minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa? Yhtä olen minä toivonut ja sentähden kaikin voimin elämässä pysytellyt, olen toivonut näkeväni sinut kristittynä, kirkon uskovana poikana, ennenkun tästä elämästä erkanen. Herra on suuresta armostaan antanut minulle yli senkin kuin olen pyytänyt, kun näen sinun ylönkatsoen pelkän maallisen onnen antautuneen Hänen palvelukseensa. Mitä niinmuodoin on minulla enää täällä tekemistä?"