En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.
Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä pyydän."
Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"
Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin ääressä aina minua muistelette."
Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin tuskat yhä yltyivät.
Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä — minä olin silloin kolmenkymmenen kolmen vanha — hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]
Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin taistelin kyynelten kanssa.
Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa, tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva uskossaan!
Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa, rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi Ambrosiuksen virrestä:
Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias!
Maan kaiken hallitset Sä sanallas.
Sä valon paistaa annat päivin,
Meit' uneen viihdytät taas öisin.