En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!
Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme. Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa, vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi ensinkään olemassa.
Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa, jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!
Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin lopettavat heikon kärsivällisyyden!
Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun hän maan päällä on?
Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket.
Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.
Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista selville.
Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu! Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin Hänen tekonsa.
Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava kotia. Amen.