[9] Pistää suolaa kastettavan suuhun, voidella hänen otsansa, nenänsä, korvansa ja rintansa, tehdä ristin merkki hänen kasvoonsa ja rintaansa ja puettaa hänet valkoisiin vaatteisiin olivat kaikki kuvauksellisia toimituksia, jotka alkujaan toimitettiin ennen kastetta valmistuksena siihen, mutta jotka piankin yhdistettiin itse kastetoimitukseen, jossa säilyivät semmoisinaan aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän luterilaisen kirkkomme tavan mukaan toimitetussa kasteessa on näistä jäljellä ainoastaan ristin merkin tekeminen kastettavan kasvoihin ja rintaan — ja mahdollisesti valkeisiin vaatteisiin puettaminen. Suolan antamisella kastettavan suuhun tahdottiin varmaankin hänelle teroittaa mieleen Jesuksen sanoja: "Te olette maan suola". Ja kun muistamme että nuo kastettavat alkujaan olivat pakanuudesta kääntyneitä aikuisia miehiä ja vaimoja, ja kun ajattelemme, mikä tärkeä tehtävä heillä oli olla suolana siveellisesti mädänneen pakanakunnan keskellä, niin täytyy meidän myöntää että tuo puheenaoleva kuvauksellinen toimituskin oli erinomaisen sattuva ja sopiva.
[10] Silloiseen alkeisopetukseen kuului: luku-, lasku- ja kirjoitustaito n.s. "litteratura prima". Alkeisopetusta seurasi kieliopinnot "litteratura grammatica". Tämä kieliopetus kuitenkin oli varsin vähän sitä, mitä me kieliopetuksella ymmärrämme; se oli parhaasta päästä tutustumista äidinkieliseen kirjallisuuteen. Kieliopinnoiden jälkeen piti opetella puhujataitoa "ars rhetorica", joka oli vanhaan aikaan mitä suurimmassa arvossa. Kreikankieltä ja kirjallisuutta piti taas opetella, koska sillä yleismaailmallisena sivistyskielenä oli roomalaisessa keisarikunnassa sama merkitys kuin ranskan kielellä koko sivistyneessä maailmassa kahdeksannellatoista vuosisadalla.
[11] Dido oli erään tyriläisen kuninkaan tytär ja naimisissa setänsä kanssa. Hänen veljensä tappoi hänen miehensä, jonka jälkeen hän läksi miesvainajansa rikkaudet mukanaan merta purjehtimaan hankkiakseen itselleen uuden asuinpaikan. Hän asettui maalle Afrikassa, missä hän perusti Karthagon. Täällä hän lopetti päivänsä, kun ei hän huolinut naapurikuningasta "Hiarbas" mieheksensä. Virgilius kuitenkin kertoo maailman kuulussa sankarirunossaan "Aeneis", että muka troijalainen prinssi Aeneas oli tullut Didon luo, jolloin tämä oli häneen rakastunut saamatta häneltä vastarakkautta. Tämän onnettoman rakkautensa tähden Dido sitten miekalla surmasi itsensä.
[12] Homeros on kreikkalaisten suurin runoilija, eikä hänen vertaistaan ole vielä missään ollut. Hänen sepittämät kaksi suurta sankarirunoa "Ilias", jossa kerrotaan kreikkalaisten yhteisestä sotaretkestä Troijan kaupunkia vastaan, jonka he viimeinkin valloittivat ja polttivat, ja "Odysseia", jossa kerrotaan Odysseyn harharetkistä paluumatkalla Troijasta kotia Ithakaan, ja miten hän kotia tultuaan kostaa vaimonsa häpeämättömille kosijoille, muodostavat koko kreikkalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen kehdon. Näillä runoillaan on Homeros myös ollut kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen suurten runoilijain kasvatti-isä, niinpä Runeberginkin.
On sanottu että suurimpien miesten sukuperästä ei ole tietoa. Ja Homeroksen suhteen ainakin tämä täydesti pitää paikkansa. Ei tiedetä, milloin ja missä hän syntyi, eikä missä hän kuoli. Kokonaista 7 Kreikan kaupunkia kilpaili kunniasta olla Homeron syntymäkaupunkina. Tämän johdosta on ruvettu ajattelemaan tokko Homerosta onkaan ollut olemassa. Oli sen asian laita miten hyvänsä niin ainakaan ei Homeros ole molempia mainittuja runokokoelmia kokonaisuudessaan sepittänyt. Sen voimme me varmasti päättää nykyaikaisten kansanrunouden tutkimusten nojalla. "Odysseia" ja "Ilias" ovat varmaankin syntyneet samalla tapaa kuin meidän Kalevala runot. Niitä ovat monet runoilijat useissa paikoin ja monen polven kuluessa laulaneet. Voi olla, että joku, ja ehkä etevin, heistä on ollut Homeros nimeltä. Joku on sitten myöhempänä aikana ne yhteen koonnut ja järjestänyt samalla tapaa kuin Lönnrot Kalevalan. Milloin tämä tapahtui ei varmuudella tiedetä. Aristoteleen aikana ne jo olivat olemassa semmoisina kuin ne ovat meille säilyneet.
Tätä maailman kuulua runoilijaa sanoo Aug. lumoovaksi lavertelijaksi. Miksi? Varmaankin koska nuo hänen todella lumoavan kauniit runonsa ovat täynnä pakanallista jumaluustarustoa, joka tietysti on vaan lorua.
[13] Augustinuksen äidinkieli oli Punian kieli, joka säilyi vaikkakin syrjäytetyssä asemassa Latinan kielen rinnalla pohjoisessa Afrikassa senkin jälkeen, kun entinen mahtava punilainen valtakunta Karthagon kukistuttua oli joutunut roomalaiseksi alusmaaksi.
[14] Juno, roomalaisten ylin jumalatar, esiintyy roomalaisten jumaluustaruissa usein sotien johtajana. Niinpä hän johti Italian alkuasukasten taistelua Teukrien kuningasta vastaan, joka oli tullut maata valloittamaan. Teukros oli ensimäinen Troasmaakunnan kuningas. Sentähden ruvettiin kaikkia troijalaisia kutsumaan Teukreiksi. Tässä kysymyksessä oleva Teukrien kuningas oli Aeneas, joka oli lähtenyt — kuten Virgilius kertoo — palavasta kotokaupungistaan Troijasta taluttaen vanhaa isäänsä ja kantaen sylissään pikku poikaansa ja kotijumaliaan, vaimon seuratessa loitompana. Kauvan harhailtuaan siellä ja täällä pääsi Aeneas vihdoinkin poikineen Italian rannoille. Siellä hän sai kuin saikin jalansijaa ja valtaa ja tuli kuuluisan Rooman kansan kantaisäksi.
[15] "Paedagogus" (pedagoogi, kasvattaja) merkitsee oikeastaan sananmukaisesti pojankuljettaja. Muinaisilla kreikkalaisilla ja roomalaisilla herroilla oli, näet, poikiaan varten olemassa orjia, yksi kutakin varten, jonka piti viedä poika kouluun ja koulusta kotia, seurata häntä teatteriin ja matkoilla, vieläpä — pojan aikuiseksi tultua — sotaan. Sentähden oli hänellä myös nimenä eustos (vartija) tahi comes (seuralainen). Pojan vartijaksi asetettuna oli hänellä myös oikeus ja valta kurittaa poikaa tarpeen tullen. Tästä sai hän kunnianimen rex (kuningas) ja myöhempänä aikana reetor (rehtori). Varsinkin roomalaisen keisarikunnan aikana tuli tavaksi näitä pedagoogin toimessa olevia orjia kunnioittaa laskemalla heidät orjuudesta vapaaksi. Vaikka tämä toimi orjien kannalta katsottuna oli korkea-arvoista, niin oli se roomalaisten ja kreikkalaisten herrojen mielestä varsin halpaa; se olikin varsin harvinaista että kukaan vapaa mies, jolla oli mahdollisuuksia parempaan, siihen rupesi. Siitä syntyi latinalainen sananlasku: Quem Dii odere, paedagogum fecere (ketä Jumalat vihaavat, hänet he tekevät pedagoogiksi).
2 Kirja.