[38] Alypius tuli v. 394 piispaksi syntymäkaupungissaan Thagastessa.
[39] Epikuros oli syntynyt v. 341 e.Kr.s. ja kuoli v. 270. Vuodesta 306 alkaen hän eräässä puistossa lähellä Athenaa opetti filosofiaa, jonka tähden sitä puistoa kauvan kutsuttiin Epikuroksen puisto. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Demokritoksen kouluun kuuluvan filosoofin oppilaana, jolta suureksi osaksi omaksui atoomiopin. Hänen maailman katsomuksensa on niinmuodoin läpeensä materialistinen: maailma on muodostunut lukemattomista pienistä atoomeista eli aineosista, ja aine se on, joka koko maailmaa hallitsee ja myös ihmistä. Ruumiilliset tunteet määräävät sielulliset. Ihmisessä on mielihyvän tunne voimallinen ja sitä tulee hänen seurata; mikä vaan häntä haluttaa, sitä tulee hänen tehdä. Mutta ihmisen tulee halujansa kohtuudella täyttää, sillä kohtuuttomuus turmelee ruumiin terveyden ja aikaansaa sielussa tyrtymyksen tunteen, joka pilaa huvin ja nautinnon. Nauttia elämästä niin että elämä aina tuntuu hyvältä ja hauskalta, se olkoon pyrkimyksemme, se on oikeaa elämää, elämää sellaista jota jumalatkin elävät. Tämmöinen perusteiltaan aivan väärä oppi vei myös vääriin johtopäätöksiin. Kun kerran himoille annettiin valta, niin veivätkin kohonaan mukaansa. Ei siinä enää kohtuuden raja-aidat kestäneet. Epikurolaiset tulivat kuuluisiksi hurjasta elämästään. Heidän tunnussanansa oli: "syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna pitää meidän kuoleman".
7 Kirja.
[40] Augustinus puhuu kahdenlaatuisesta pahasta: pahasta, jota ihminen tekee, ja pahasta, jota hänen täytyy kärsiä. Edellinen on syntiä, mutta jälkimäinen rangaistusta. Synti on oman tahdon aikaansaamaa, mutta rangaistuksen laita on toisin. Eräässä toisessa teoksessa sanoo Augustinus: Jumalallisen kaitselmuksen ohjatessa ja hallitessa kaikkea ihminen tekee pahaa, jota hän tahtoo, sillä seurauksella, että hänen täytyy kärsiä pahaa, jota ei hän tahdo.
[41] Jumalan tahto on täydelleen hyvä ja yhtä täydellinen on hänen voimansa. Häntä ei saada tahdostaan luopumaan, sillä se olisi mahdollista ainoasti, jos hänen voimansa olisi vähempi kuin hänen tahtonsa. Jos niin olisi, ei Jumala olisikaan Jumala, sillä hänessä tahtominen ja taitaminen on aivan samaa. Se on aivan Jumalan olemukseen kuuluvaa, että Hän tahtoo, mitä hän voi, ja että Hän voi, mitä Hän tahtoo.
[42] Platonilaisilla tarkoittaa Aug. tässä uusplatonilaisia, joiden varsinainen oppi-isä, joka heidän oppinsa yhdeksi, yhtenäiseksi järjestelmäksi muodosti, oli egyptiläinen Plotinos (kuollut 270 j.Kr.s.).
Uusplatonilaisten uskonoppi on sekotus tavallisista pakanakansain uskonnollisista mielipiteistä ja Platonin filosofiasta. Jumala on — sanovat he — se mikä on persoonatonta yhtä samaa, josta vuotaa ensinnä järki, sitten sielu, joista taas vuoroonsa vuotaa kaikki, mikä olemassa on. Jumalasta vuotanut maailman sielu on maailman muodostanut. Aine on pahaa, koska se on epätäydellistä, muodotonta ja epäoleellista. Ihmissielu on taivaasta pudonnut maan tomuun ja on aineesta imenyt itseensä alhaiset vietit ja himot, joita ei tavallisella kansalaiskunnollisuudella saada kukistetuksi. Ainoastaan itsensä kiduttamisen kautta puhdistuu viisaan silmä niin että se näkee sen, mikä on totta ja kaunista. Sellainen viisas on maistanut taivaallista nektaria ja lepää jo täällä maan päällä autuaana jumalassa. Kuollessaan hän palaa sinne, mistä on tullutkin alkujansa, tuohon joka on aina yhtä samaa. Sinne hän häviää ja muuttuu jumalaksi.
[43] Merkillisen totuuden todella Aug. tässä ihmeteltävän terävällä ajatuskyvyllään keksii. Sekin, joka ei Augustinuksen tavoin kykene tätä totuutta löytämään, voipi sen löytää todellisuudesta, jos rakkauden valossa käy ihmisiä tarkkaamaan. Missä olisi sitä ihmistä, jossa emme löytäisi jotain hyvää, jos häntä rakkaudella lähestymme?! Rakkauden kynttilällä käykäämme hakemaan pahimmastakin ihmisestä jotain hyvää voidaksemme häntä sitä enemmän rakastaa. Niin varmaankin tätä Augustinuksen keksimää totuutta oikein käytämme. Mutta olkoon se kaukana meistä että me sen vähän hyvän tähden, minkä voimme itsestämme tai toisista löytää, suvaitsisimme paljon pahaa tuon vähän hyvän rinnalla. Siinä tapauksessa varmaan tämän totuuden turmioksemme käyttäisimme.
8 Kirja.
[44] Viktorinuksesta sanoo Hieronymus: "Afrikalainen Viktorinus opetti Konstantinuksen aikana puhujataitoa Roomassa. Hän kääntyi vanhuudessaan kristinuskoon ja kirjoitti muutamia kirjoja Ariusta vastaan, jotta vaan oppineet voivat käsittää, ja selityksiä apostolin kirjeisiin". Hänen selityksilleen uuden testamentin kirjoihin ei Hieronymus pane paljonkaan arvoa. Hänen tallella olevista teoksistaan päättäen oli hän sitä vastoin etevä Ciceron teosten selittäjä.