Hän sanoi jopa näin: "Nyt käy minulle samoin kuin kävi isälle. Ja tähänkin olet sinä syypää." Sen sanottuaan hän juoksi ulos.
Hetken kuluttua rouva Kaas matkusti. Saman päivän iltana matkusti myöskin Rafael, mutta Ranskaan.
Ranskasta hän kirjoitti rovastille liikuttavan kirjeen, jossa pyysi rovastia sallimaan Helenen tulla kotiin, jolloin he heti menisivät naimisiin. Mitä ikinä rovasti liekin kuullut hänen elintavoistaan Kristianiassa, ei niillä ollut vähintäkään tekemistä niiden tunteitten kanssa, joita hän tunsi Heleneä kohtaan. Helene — ja Helene yksin — omasi sen voiman, joka taltuttaisi hänet. Hänen omakseen tahtoi Rafael tulla elinajaksi.
Rovasti ei vastannut.
Kuukauden kuluttua uusi kirje. Tässä hän tunnusti, että hän oli käyttäytynyt houkkamaisesti. Mutta hän ei ollut osannut ajatella elämäänsä tarkemmin. Se oli vain seurannut kuin niin monien muitten asianhaarain jatkona, ja olosuhteet olivat olleet niin harhaanjohtavat. Mutta, hän vannoi, siitä oli tuleva loppu, hän näyttää että hän ansaitsee luottamusta. Niin, jopa hän oli näyttänytkin sitä, aina siitä lähtien kuin hän jätti Kristianian. Jospa rovasti lopultakin taipuisi; tällä tavoinhan rovasti oli ajanut hänet maanpakoon, sillä ilman Heleneä hän ei voinut tulla kotiin Hellebergeneen. Kaikki mikä siellä oli rakasta, oli tullut rakkaaksi Helenen vaikutuksesta, kaikki mitä siellä voitiin tehdä, oli suunniteltu yhdessä Helenen kanssa. Ja lisäksi hänen elämänsä meni tällä tavoin ihan hukkaan. Hän suri ja hän ikävöi niin, että hänen oli mahdotonta tehdä työtä niin tarmokkaasti kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kertaa hän sai vastauksen, joskin lyhyen. Se sisälsi että vain pitempi koetusaika saattoi rovastille vakuuttaa hänen aikomustensa vakavuuden.
Ei siis kotiin! Ei työtä tekemään! Ei ainakaan siten, että siitä tulisi jälkiä. Hän tunsi äitinsä liian hyvin, huomatakseen että nyt oli sementtihankekin mennyt myttyyn, — olipa yhtiötä perustettu tahi ei. Kaupanpäälliseksi otti hän selon vielä tästäkin.
Hän oli jo kauan sitten kirjoittanut äidilleen ja rukoillut sydämensä pohjasta anteeksi sanojaan; äitihän tiesi, että se kaikki oli johtunut pikaisuudesta; äiti kyllä tiesi kuinka hän piti äidistä, kuinka hän olikin onneton senjohdosta, etteivät he olleet yksimielisiä siitä, mikä hänelle, Rafaelille, oli ja tuli aina. olemaan kallista.
Äiti vastasi hänelle kauniisti ja pitkään — mainitsematta sanaakaan siitä mikä oli tapahtunut eikä liioin Helenestä. Hän kertoili kaikenlaista, mainiten muun muassa myöskin, mitä rovasti suunnitteli kartanoon nähden. Tästä Rafael päätti että äiti ja rovasti seurustelivat keskenään. Ehkäpä rovasti lykkäsi asiat tämmöiselle kannalle juuri senvuoksi, että tiesi, ettei äiti ollut Rafaelin aikeesta hyvillään?
Kesä kallistui syksyyn. Kaiken epävarmuuden vallassa tunsi Rafael olevansa kovin yksinään ja alkoi ikävöidä uusia tuttaviansa Kristianiassa. Tästä kirjoittikin hän näille ja mainitsi tulevansa kotiin, pysähtyen kuitenkin hetkeksi Kööpenhaminaan.