Silloin tuli Koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja joudutikse hänen ympärillensä. "Monesko minä olen?" — "Entäs minä?" — "Entäs minä, minä?" — "Oih, piritsat, ei tässä tarvita näytelmätä; — siivolla lapset, niin saatte kuulla." Hän katseli nyt ympärillensä. "Sinä olet numero 2", sanoi hän muutamalle sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevilla silmillä katsoi häneen, ja poika tanssasi joukosta matkaansa. "Sinä olet numero 3", — hän kopasi silloin muuanta punatukkaista, pienoista, joka nykki häntä jakusta; "sinä olet numero 5", "sinä numero 8" j.n.e. Hän keksi Marin: "Sinä olet numero 1 tytöistä"; Mari sävähti punaiseksi sekä kasvoiltansa ja kaulaltansa, mutta koki olla toimessansa. "Sinä numero 12, olet ollut laiskanlainen, mutta hulivili ja suuri koiransilmä; sinä numero 11 et paljoa parempi, poikarukkani; sinä numero 13, saat lukea lujasti yhteiseen tutkintoon, muuten käypi sinulle hullusti!" — Öyvind ei voinut enää sitä kärsiä; numero 1 oli tosin mainitsematta; mutta hän oli seissut koko ajan sillä lailla, että Koulumestari näki hänen hyvästi. "Koulumestari!" — se ei kuullut; "Koulumestari!" — hän sai sanoa kolmannen kerran, ennen kun häntä kuultiin. Vihdoin katsoi Koulumestari häneen; "numero 9 eli 10, en muista varmaan kumpiko", sanoi hän ja kääntyi toiseen päin. "Kukas sitte on numero 1?" kysyi Hanno, joka oli Öyvindin parain ystävä. — "Et se ole sinä, kähäräpää!" sanoi Koulumestari ja löi häntä paperikääryllä kädelle. "No kukas se on?" kysyi useammatkin, "kuka se on, kuka, kuka?" — "Se sen saa tietää, jolla se numero on", sanoi Koulumestari vihaisesti; hänen ei tehnyt mielensä kuulemaan useampia kysymyksiä. — "Menkääte nyt, lapset, kauniisti kotiinne; kiittäkääte Jumalatanne, ja iloittakaate vanhempianne! Kiittäkääte myös vanhaa Koulumestarianne; te olisitte jääneet vieläkin luita järsimään, ellei häntä olisi ollut!" Ne kiittivät häntä naurussa suin, ja vetäysivät riemuiten matkohinsa; sillä tällä hetkellä, jolloin he pääsivät rientämään kotiinsa vanhempiensa luo, olivat he kaikki iloisia. Yksi ainoa oli taas, joka ei löytänyt paikalla kirjojansa, ja joka ne löydettyänsä istuikse, ikään kun uudellensa niitä lukemaan. Koulumestari meni hänen luoksensa: "No, Öyvind, etkö sinä mene toisten kanssa?" — Hän ei vastannut. — "Minkä tautta sinä kirjojasi au'ot?" — "Minä tahtoisin katsoa, mitä minä tänäpänä olen vastannut väärin." — "Ethän sinä ole vastannut mitään väärin!" — Öyvind katsoi silloin häneen, vesikarpalot kohosivat silmiinsä, hän katsoi vaan järkähtämättä; kyynel toisensa perään vierähteli pitkin kasvoja, mutta hän ei virkkanut halaistuakaan sanaa. Koulumestari istuikse hänen eteensä: "Etkö sinä ole nyt iloinen, kuin pääsit?" — Pojan suu vipatti sanomaisillansa, mutta hän ei vastannut. "Äitisi ja isäsi iloitsisivat hyvin mielellänsä", sanoi Koulumestari katsoen häneen. — Öyvind taisteli kauvan, ennen kun hän viimeinki voi katkomalla sanoa: "Senkö tautta — että minä saan — olla numero 9 eli 10:s — kun olen — mökkiläisen poika?" — "Aivan niin", vastasi Koulumestari. — "Eihän minulle sitten ollut työstäni hyötyä", vaikeroi hän ja nuukahti allapäin miettimään, mihinkä kostoon kaikki unelmansa nyt menivät. Yhtäkkiä nosti hän päätänsä, kohotti oikean kätensä ylös, löi nyrkkinsä pöytään täyttä voimaa, viskausiin pitkällensä ja pullahti itkemään mitä kivakammasti.
Koulumestari antoi hänen rötköttää ja itkeä itkemisensä. Sitä kesti kotvan, mutta Koulumestari odotti, kunnes itku muuttui lapsellisemmaksi. Sitten vasta nosti hän kahden käden pojan päätä ylös ja katsoi sen itkeneihin silmiin. "Jumalanko sinä nyt luulet olleen luonasi?" sanoi hän pidellen häntä ystävällisesti itseensä päin. Öyvind nyyhki vielä, mutta harvempaan, kyynelet vieryivät hiljemmasti, mutta hän ei tohtinut katsoa kysyjään eikä vastata. — "Tämän sinä, Öyvind, olet ansainnut. Sinä et ole lukenut kristillisyyttäsi ja vanhempiasi rakastamalla; sinä olet lukenut turhuudesta." — Virkkamattomuus seurasi aina Koulumestarin puhuttua, Öyvind tunsi että sen silmät eivät luopuneet hänestä ja se hänen lauhdutti nöyräksi. "Semmoisella vihalla sydämessäsi et sinä olisi voinut mennä tekemään liittoa Jumalasi kanssa; vai olisitko, Öyvind?" — "En", täytyi hänen myönnyttää. "Ja jos nyt olisitkin numero 1, niin eiköhän turha ilosi siitä olisi synti." — "Syntihän se olisi", supatti hän, vaikka suu vielä vipatti itkusta. "Vielähän sinä pidät minua mieluisenasi, Öyvind?" — "Pidän kyllä", hän katsoi nyt vasta ensi kerran ylös. "Niinpä minä sanon sinulle, että se olin minä, jonka tahdosta sinä muutettiin alas; sillä minä rakastan sinua Öyvind siten." Toinen katsoi häneen, silmät tinkivät räpyttämään ja kyyneleet alkoivat rapaltaa alas. — "Oliko se sinusta väärin?" — "Ei"; hän katsoi nyt kaitsematta, vaikka ääni vapisi. — "Rakas lapseni! minä pidän sinusta huolta niin kauvan kun elän."
Koulumestari odotti Öyvindiä, kunnes tämä suoriutui lähtemään ja keräsi kaikki kirjansa, sitte sanoi hän tahtovansa seurata häntä kotiin. He kulkivat hiljan verkkaan, ensimältä oli Öyvind vielä äänettä ja kamppaili, mutta vähitellen voitti hänen hyvä luontonsa. Hänellä oli semmoinen tositus, että mitä hänelle nyt oli tapahtunut, oli kaikkien parasta kun hänelle koskaan olisi voinut tapahtua, ja ennen kotiin tulemistansa oli hän siitä luulosta niin vakuutettu, että hän kiitti Jumalatansa sekä ilmotti sen Koulumestarille. "No, ruvetkaamme nyt miettimään jotakin tarkoitusta elämällesi", sanoi Koulumestari, "eikä sokon ja numeroiden jälestä juoksemista. — Mitäs sinä pappiskoulusta virkat?" — "Sitä, että minun kyllä tekisi mieleni sinne." — "Tarkoittanet maanviljelys-koulua." — "Niinpä, niin." — "Se onki kyllä mitä parain; sillä siellä oltuasi saatat toivoa muutakin kun Koulumestarin ammattia." — "Mutta kuinkas minä sinne pääsen? Minulla on harras halu, mutta eihän minulla ole varaa." — "Ole uuttera ja noppas, niin kyllähän varojakin siunautuu."
Öyvind tunsi itsensä kiitollisuudesta sangen heltyneeksi. Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja katsanto virkeni sen käsittämättömän rakastavaisuuden liekistä, joka syttyy silloin, kun kanssa-ihmisten hyvyys tunnetaan. Koko vastaisuus tuntuu mielelle silmänräpäys-hetken ikään kun raikkaassa mäkimaan ilmassa käveleminen; silloin ollaan koommin koholla, kun kävelyssä.
Vanhemmat istuivat, heidän kotiin tullessa, tuvassa odottaen joutilaina, vaikka se oli paras työaika. Koulumestari tuli esinnä sisään, Öyvind jälestä; kumpikin naurussa suin. "Kas nyt!" sanoi isä, laskien kädestänsä virsikirjan, josta hän oli juuri lukenut rippilapsen rukousta. Äiti seisoi pankon luona tohtimatta virkkaa mitään; hän oli nauruissansa, mutta käsi vapisi; hän odotti nähtävästi jotakin hyvää, mutta ei ollut niinä miehinänsäkään. "Minä läksin seuraamaan, ainoastansa teitä iloittaakseni sillä sanomalla, että Öyvind vastasi oikein jokaiseen kysymykseen, mitä häneltä kysyttiin, ja että pappi sanoi, Öyvindin mentyä, että hänellä ei ole ollut vilkkaampata rippilasta." — "Oikeenko todella?" sanoi äiti ja oli hyvin liikutettu. — "Sepä oli hyvä", sanoi isä, mutta kyöhäili kumminkin epäluulossa.
Ison aikaa sen perästä äänettä oltua kysyi äiti hiljaa: "Minkä numeron se saapi?" — "Numero 9 eli 10", sanoi Koulumestari somasti. — Äiti katsoi isään, tämä ensin häneen, sitte Öyvindiin; "mökkiläisen poika ei saata odottaakaan parempata", sanoi hän. Öyvind katsoi häneen jälleen, hänestä tuntui ikään kun jokin ahdistaisi hänen kaulaansa, mutta hän hillitsi itsensä paikalla ajattelemalla rakkaita seikkoja, yhtä toisensa perään, kunnes ahdistus meni ohitse.
"Nyt on parasta, että lähden", sanoi Koulumestari ja kääntyi päätänsä nyökäyttäen. Vanhemmat seurasivat häntä kumpainenki tavallisuuden mukaan kalliolle asti; täällä otti Koulumestari heinän rikun kalliolta sanoi: "Hän tulee kumminkin olemaan numero 1; mutta ei hänen siitä tarvitse tietää mitään, ennen kun määrä-päivä tulee" — "Ei, ei", sanoi isä nyökyttäen. "Ei, ei", sanoi äitikin nyökyttäen; otti sitte Koulumestaria kädestä; "kiitoksia paljon kaikesta häntä kohtaan tekemästänne", sanoi hän. "Niinpä niin, kiitoksia vaan", sanoi isä, Koulumestari lähti astumaan, mutta ne seisoivat vielä kauvan katsoen hänen jälkeensä.
Seitsemäs Luku.
Koulumestari oli varsin pitänyt silmällä Öyvindin, silloin kun hän käski papin koetella, tokko se ansaitseisi numero yhtä. Kolme viikkoa päästö-pyhää ennen kävi hän pojan luona joka päivä; ne ovat kaksi erilaista juttua, jos nuori, hervahtava mieli taipuu johonkuhun ulkonaiseen vaikutukseen, tahi jos se uskolla pitää jotakin omituisenansa. Monta synkeätä hetkeä vietti poika, ennen kun hän oppi onnellisuutensa perusteena pitämään muita kohtaloita kun kunniata ja pöyhkeyttä. Kun hän paraallansa oli täydessä työssä, loppui häneltä halu ja hän keskeytti työnsä: mihinkä kostoon? … mitä minä tällä voitan? ja sitten jonkun hetken perästä johtui hänen mieleensä Koulumestari, sen sanat sekä hyvyys; tätä ihmisellistä keinoa teki hänen mielensä käyttämään, joka kerran kun hän uudellensa unhotti korkeamman velvollisuutensa ymmärtämisen.
Niinä päivinä kun Öyvind valmistautui kasteen-liittonsa uudistamiseen, valmistettiin myös hänen lähtemistänsä maaviljelys-kouluun. Räätäli ja suutari istuivat nyt Pladsen'in mökin tuvassa, äiti leipoi ja isä teki matka-arkkua.