"Eipähän Koulumestari sanonut niin tänäpäivänä." — "Toisellaisen miehen, kun Koulumestari on, minä annan hallita rahojamme." — "Niin, hänen pitäisi viimeiksi puhua oman vaimosi kanssa." Thore ei virkkanut siihen mitään, hän oli juuri saanut tulen piippuunsa; viskausiin nyt varpu-rion päälle ja luotti silmänsä ensin vaimoonsa, sitten poikaansa ja jäi viimein katsomaan vanhaan puun känttyrään, joka oli kaatunut hongan oksaa vastaan.
Öyvind istui itseksensä ja näki koko vastaisuutensa edessänsä ikään kun lavean, nilpun jään, jota myöten hän ensikerran lasketti hyvää hoijakkata rannasta rantaan. Että köyhyys vaivasi häntä kaikin puolin, tunsi hän kyllä, mutta siitä syystä mietti hän kaikellaisia keinoja päästäksensä sen ohitse. Sitä hän piti varmana, että köyhyys oli eroittanut hänen Marista ainiaan, hän luuli sen jo olevan puolittain luvatun Junnu Hatten'ille; mutta sitä hän mietti jos jotenki, kuinka hän voisi kilvoitella sekä Junnu Hatten'in että Marin kanssa koko elinkautensa. Että häntä ei enää survittaisi niin kun eilen, ajatteli hän olla menemättä seuroin, kunnes hän oli päässyt joksikin, ja Jumalan avulla hän toivoi pääsevänsä kunnon mieheksi, eikä hän ensinkään epäillyt, tokko se onnistuisi. Häntä aavisti sekavasti, että se lukemalla onnistuisi paraite; minkä onnen hän siten voittaisi, tahtoi hän vasta tarkemmin miettiä.
Illaksi tuli hyvä mäenlaskukeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän istui pankon luona ja luki; hänellä ei ollut aikaa hukata silmän-räpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, muutamat olivat viimein niin malttamattomia, että ne tulivat katsomaan ikkunasta sisään ja kutsuivat häntä ulos; mutta hän ei ollut kuulevinansakaan. Niitä tuli useampi, ja ilta illalta ihmettelivät toiset ulkona, minkä tautta häntä ei näkynyt; mutta hän käänti niille selkänsä ja luki, sekä koki järkähtämättä muistutella lauseita mieleensä. Sittemmin sai hän kuulla, ettei Marikaan tullut. Hän luki niin uutterasti, että isänsäkin täytyi sanoa sitä liialliseksi. Hänestä tuli totinen; naama, joka ennen oli ollut pyöreä ja lihava, kävi laihaksi ja soikeemmaksi, silmät tuikeemmaksi, harvoin lauleli hän, eikä koskaan enää leikitellyt, se näytti ikään kun aikaa ei olisi ollut tarpeeksi asti. Kun hänen rupesi mielensä tekemään niitä, tuntui se aina, kun joku olisi kuiskuttanut: "sitte, sitte", ja yhä: "sitte." Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat jonkun aikaa niin kun ennenki, mutta kun he eivät voineet kutsua häntä luoksensa, ei omalla riemullaan eikä ikkunan ruuvusta huutamalla, luopuivat ne vähitellen pois; ne löytivät muita ilopaikkoja, ja kohta oli mäki autiona.
Mutta Koulumestari havaitsi kohta, että se ei ollut entinen Öyvind, joka luki pakosta, ja leikitteli, sillä hän ei tullut muuten aikaan. Hän puhutteli häntä usein, uskotteli ja uteli, mutta hän ei tahtonut saada tietää pojan mielen tilaa niin helposti kun se oli ennen onnistunut. Hän haastatteli vanhempiakin ja niiden tuuman takeen tuli hän muutamana sunnuntai-iltana kevätpuoleen talvea, ja sanoi vähän aikaa istuttuansa: "Tulepas nyt, Öyvind, niin mennään ulos, minä tahtoisin mielelläni haastella kanssasi." Öyvind otti vaatetta päällensä ja seurasi. Nyt mentiin Heidegaardiin päin, juttelemista oli kyllä, mutta ei mitään tärkeätä; kun ne olivat päässeet kartanoita lähelle, poikkesi Koulumestari keskimäistä kohti ja tultuansa lähemmäksi kuulivat he hälinän ja riemuitsemisen sieltä. "Mika jyräkkä täällä on?" kysyi Öyvind. — "Täällä on tanssit", sanoi Koulumestari; "emmekö mene sisään?" — "Ei suinkaan." — "Etkö sinä, poika, tahdo mennä tanssiin?" — "En vielä" — "Et vielä! no milloinkas?" — Poika ei virkkanut mitään. — "Mitä sinä tarkoitat sanalla: vielä?" Kun ei poika vastannut, sanoi Koulumestari: "Tule nyt estelemättä." — "Enkä tule." — Hän oli hyvin järkähtämätöin, ja vähän pahoillaanki. "Voitko sinä antaa oman Koulumestarisi seista tässä pyytäen sinua tanssiin?" Sitä seurasi ison aikaa virkkamattomuus. "Onko siellä ketään sisässä, jota sinä pelkäät näkeväsi?" — "Enhän minä voi tietää, ketä siellä on." — "Mutta voisikos siellä olla jokukaan semmoinen?" Öyvind ei virkkanut mitään. Koulumestari meni silloin hänen luoksensa, pani kätensä hänen olalle: "Pelkäätkö sinä sitä, että näkisit Marin?" Öyvind katsoi alas ja alkoi hengittää raskaammasti ja sukkelammasti. "Sanopas se minulle nyt, Öyvind." Öyvind oli äänettä. "Sinä et ehkä julkea sanoa sitä, kun et ole vielä ripilläsi käynyt; mutta sano hänet kumminki mulle nyt, Öyvind, ja sinä et tarvitse katua sitä milloinkaan!" Öyvind katsoi ylös, mutta ei saanut sanaa ulos ja luotti silmänsä toisaalle. "Et sinä ole enää iloinenkaan; vai pitääkö Mari muita sinua mieluisempina?" Öyvind ei sittenkään virkkanut mitään; se närkästytti vähän Koulumestaria, niin että se kääntyi hänen luotansa pois; he menivät jälleen.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, seisottui Koulumestari siksi, kunnes Öyvind ennätti tulla vierelle. "Sinun tekee varmaanki mielesi kasteenliittoasi uudistamaan", sanoi hän. — "Tekeepä kyllä." — "Mitäs sitten mielit teeskennellä?" — "Minun tekisi mieleni kouluun." — "Joko sitte Koulumestariksi." — "Ei suinkaan." — "Semmoinen ammatti on sinusta muka liian halpa?" Öyvind oli vaiti. He kävivät taas kappaleen matkaa. — "No miksikä sinä koulussa oltuasi mielit ruveta?" — "Kas sitäpä en ole tarkoin miettinyt." — "Jos sinulla vaan olisi rahoja, niin sinä varmaanki ostaisit talon?" — "Niin, mutta pitäisin kumminki myllyt." — "Silloin on parasta, että menet maaviljelyskouluun." — "Oppiiko siellä niin paljon kun esim. pappiskoulussa." — "Ei suinkaan, mutta siellä oppii, mitä maata viljellessä tarvitaan." — "Saadaankos sielläkin numero?" — "Minkä tautta sinä sitä kysyt?" — "Minun tekisi mieleni kerkeäksi." — "Voithan olla kerkeä numerottakin." He kävivät taas äänettöminä, kunnes Pladsen'in mökki näkyi; tuli tuikki tuvasta, vuori köllötti ylempänä mustan puuhkeana talvipakkasessa, lahti oli alaalla jäässä, aivan nilppuna ja kiiltävänä, metsässä lahden ympäristöillä ei ollut lunta, kuutama vaikutti, että metsä kuvailikse jään pinnasta ikään kun peilistä. "Kas! kuinka tämä Pladsen on kauniilla paikalla", sanoi Koulumestari. Öyvindin silmät katselivat seutuvan ihanuutta samalla lailla kun silloin, koska äitinsä kertoi kummallisia juttuja, elikkä silloin, kun hän hujotti mäessä; hän katsoi nyt, ja kaikki näytti olevan ylävätä ja valoisata. "Kyllä on kauniilla", sanoi hän, mutta huokasi pitkään. "Isällesi on siinä ollut paikkaa kyllä; voisihan siinä olla sinullekin." Paikan ihanuus katosi sillä erää pojan silmistä. Koulumestari, joka odotti vastausta, ei saanutkaan, puisti päätänsä ja meni tupaan yhtenä. Hän istui siellä jonkun hetken niiden luona, mutta enämmin äänettä kun puhellen, eivätkä toisetkaan virkkaneet mitään hänen vaiti ollessansa. Kun hän otti jäähyväisensä, seurasi sekä mies että vaimo häntä ulos; kumpainenki näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin. Ne jäivät kumminki seisomaan katsellen iltamata. "Se tuntuu vähän oudolta, että meillä nykyjään ollaan niin hiljaisia", sanoi äiti, "siitä lähtien kun lapset ovat muuttanut pois leikkinensä." — "Eipä teillä olekaan enää pientä lasta", sanoi Koulumestari. Äiti ymmärti hänen tarkoituksensa, ja sanoi: "Öyvind ei ole viimeiseltä ollut iloinen." — "Mitä vielä; eihän kunniata harrastava koskaan ole iloinen", sanoi Koulumestari katsahtaen vanhan luottamuksella taivaalle päin.
Kuudes Luku.
Puolen vuotta jälemmin, nimittäin syksyllä (rippikoulu määrättin vasta silloin pidettäväksi), istuivat emäpitäjän rippikoululapset pappilassa päästämähuutoa odottaen; niiden joukossa oli Öyvind Pladsen ja Mari Heidegaardene. Mari oli juuri tullut papin luota, jossa hän oli saanut kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän oli nyt nauruissansa ja supatti ystäviensä kanssa joka kulmalle sekä katseli ympäriinsä poikien lomitse. Mari oli jo aika tyttö, kevyt ja vapaa liikenneissänsä, ja niin hyvin pojat kun tytötkin tiesivät, että seutuvan parain nuorimies Junnu Hatten köytäili häntä; hän istui nyt ilomielellä. Oven suussa seisoi monjaita poikia ja tyttöjä, joita ei ollut päästetty ripillensä; ne itkivät, mutta Mari ja hänen ystävänsä nauroivat; itkiöistä oli muutamalla pienellä pojalla isänsä saappaat ja äitinsä kirkkohuivi. "Voi hyvä Jumala kuitenki", vaikeroi hän, "minä en tohdi mennä kotiin jälleen." Ja tämä vaikutti niissäkin, joita ei ollut vielä huudettu, alakuloisuutta; jokainen vaikeni. Niillä oli hätä kulkussa ja silmissä, niin että ne eivät voineet katsoa selvään eivätkä nieleksiä, jota he olisivat tarvinneet tehdä alinomaa. Muuan istui lukua laskien, mitä hän osasi, ja vaikka hän ainoastansa monjaita tuntia ennen oli miettinyt osaavansa kaikki lukunsa, havaitsi hän nyt yhtä varmaan, että hän ei osannut mitään, ei edes lukea sisältäkään. Toinen mietti, mitä syntiä hän oli tehnyt siitä lähtien kun hän oli niin iso, että hän voi ajatella, siihen asti kun hän nyt istui siinä, ja hänestä ei ollut se ihmeellistä, jos Jumala salli hänen nyt jäädä pääsemättömien joukkoon. Kolmas istui ehdotellen kaikellaisia merkkiä: jos kello, joka oli lyömäisillänsä, ei pimahtaisi ennen kun hän ennätti kahteen kymmeneen, niin hän pääsisi; jos se, jonka hän kuuli tulevan porstuasta, oli taloinen poika Lassi, niin hän pääsisi; jos se iso vesipisara, joka ruutua myöten valui alas, valuisi pienaan asti, niin hän pääsisi. Viimeinen ja varma koettelemus oli, jos hän saisi oikean jalkansa kietoutumaan vasemman ympärille, ja tämä oli hänelle aivan mahdotointa. Neljäs tiesi itseksensä, että jos häneltä vaan kysyttäisiin Josepin juttua piplianhistoriasta, tahi kasteen sakramenttia, eli Saulista, eli huoneentaulusta, eli Jesuksesta, eli käskyjä, eli — hän mietti vielä koetellen, kun häntä jo huudettiin. Viides oli kummallisesti mielistynyt vuorisaarnaan; hän oli nähnyt untakin vuorisaarnasta, hän oli vakuutettu siitä, että häneltä kysytään vuorisaarnaa, ja hän lukea ramisti vuorisaarnaa itseksensä, hänen piti mennä seinämälle muistelemaan vuorisaarnaa, — kun häntä huudettiin tutkittavaksi isommista ja vähemmistä Profeetoista. Kuudes ajatteli papin päälle, joka oli niin siunattu mies ja niin vahva tuttu hänen isänsä kanssa, hänellä oli mielessänsä Koulumestarikin, jolla oli niin lempeä katsanto, sekä Jumala, joka oli niin laupias, ja jolta niin moni on avun saanut samate kun Jakob ja Josef, ja hän ajatteli vieläkin, että äiti ja sisarensa istuivat kotona rukoillen hänen edestänsä, niin että se varmaan auttaisi. Seitsemäs istui ja mietti heretä toivomastakaan pääsevänsä siksi kun hän oli ajatellut pääsevänsä kerran maailmassa. Muutaman kerran ajatteli hän, että hänestä vielä tulee kuningas, toisen kerran taas kenraali tahi pappi, nyt oli ne ajat ohitse; mutta vähää ennen sinne tulemistansa oli hän kumminki miettinyt mennä merille ja päästä kapteeniksi, ehkä meriryöväriksi, ja siten hankkia hirveän paljon tavarata; nyt jätti hän pois ensin tavarat, sitte meriryövärin sekä kapteenin ja tyyrmannin, hän seisottui matroosiin, korkeimmittain vene'päälikköön, kas kun oli pilvinen sää, hän ei halunnut mennä merille ollenkaan, mutta rakentaa mökin kotitaloansa alemmaksi. Kahdeksas tiesi seikkansa varmemmin, kumminkin ei aivan varmaan; sillä vikkelinkään ei tiennyt tarkkaan. Hän ajatteli, minkälaisissa vaatteissa hän menisi ripille, tahi missä hän pitäisi niitä sitä vasten tehtyjä, ellei hän pääsisi. Mutta jos hän pääsisi, niin saisi hän kylästä vaikka verkavaatteetkin ja tulisi kotiin jälleen ja tanssisi jouluna, jotta kaikki pojat kadehtisi ja kaikki tytöt saisivat riemuita. Yhdeksäs laski lukua toisella lailla: hän laittoi pienen tilikirjan Jumalan kanssa, johonka hän pani toiselle puolelle nimityksellä "saamiset": antakaan hän minun päästä, toiselle puolelle taas "maksetut": niin minä en milloinkaan valhettele, enkä räävää suutani, käyn usein kirkossa, annan tyttöin olla rauhassa ja totuttaun olemaan noitumatta. Mutta kymmenes ajatteli, että koska Olli Hannonpoika pääsi mennä vuonna, niin se olisi enämmin kun väärin, jos ei hän pääsisi tänä vuonna, osattuansa paremmin pienten lasten koulussa ollessansa sekä sitä paitsi ollen parempain ihmisten lapsi. Hänen vierellänsä istui yhdestoista, miettien mitä hirveimmiä kostokeinoja, ellei hän pääsisi, joko polttaa koko koulun tahi karata niiltä seutuvin ja tulla jälleen papin sekä koko kouluhallituksen julmana tuomarina, mutta jalomielisesti armahtaa oikeuden sijaan. Esinnäkin mieli hän mennä palvelemaan lähimäisen ulkoseurakunnan pappia sekä siellä tulevana vuonna seista numero ensimäisenä ja vastata niin että koko kirkkokunta kummeksisi. Mutta kahdestoista istui itseksensä kellon luona kädet lakkariloissa ja katsoi haikeasti joukon päälle. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä kuormaa hän kantoi, missä edesvastauksessa hän seisoi. Kotona oli muuan, joka tiesikin; sillä hän oli kihlattu. Iso, pitkäsäärinen hämähäkki kulki lattiata ja läheni hänen jalkaansa; hän yritti astumaan tämän inhottavan hyttysen päälle, mutta tänäpäivänä nosti hän lempeästi jalkansa pois tieltä, jotta hämähäkki voisi mennä, minne tahtoi. Hänen äänensä oli säyseä kun papin lohdutus, ja silmänsä luote sanoi selvään, että kaikki ihmiset olivat hyviä; hän nosti alakuloisesti kätensä lakkarista tukkaansa silittelemään. Jos hän samasti voisi vetäytyä tämän ahtaan neulansilmän lävitse, niin kyllä hän toiselle puolelle päästyänsä tahtoisi kasvaa jälleensä, ja panna tupakkapurun suuhunsa sekä julkaista kihlauksensa. Mutta ovensuurahilla ja jalat koukussa allansa istui kolmastoista rauhatoinna; pienet, säyhkyilevät silmänsä kiitivät ympäri koko tupaa kolme kertaa sekunnissa, ja sen vahvassa, terävässä päässä mylläästi jokaisen niiden kahdentoista ajatukset kirjavassa häiriössä, mitä suloisimmasta toivosta murtavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä aivotuksista seutuata hävittävimpiin koston-mietteihin, ja sillä aikaa oli hän syönyt kaiken joutavan lihan oikeasta peukalostansa, järsi nyt kynsiänsä ja lähätteli isoja kappaleita pitkin lattiata.
Öyvind istui ikkunan luona oltuansa tutkittavana ja vastattuansa joka kysymykseen; mutta pappi ei ollut virkkanut mitään, eikä myös Koulumestari; Öyvind oli jo yli puolen vuoden ajatellut, mitä kumpikin sanoisi, saatuansa tietää, kuinka uuttera hän oli ollut, ja hän tunsi olevansa hyvin suutuksissa, miltei solvaistuna. Mari istui nyt tuolla, paljoa vähemmästä työstä ja taidosta saatuansa sekä kehoituksia ja palkinnon; hän oli juuri sitä vasten ollut niin uuttera, että Marin silmät näkisivät hänen taitoansa kiiteltävän, ja nyt se sai vaan naurussa suin havaita, mihinkä kostoon hän oli tehnyt työtä niin suurella mielikarvaudella. Marin ilveet ja aavistukset polttivat hänen sydäntänsä ja sen vapaa liikentö teki hänelle pahaa. Hän oli jo eilisestä illasta lähtien karttanut puhutella Maria suosiolla; nyt siihen tarvitaan vuosia, ajatteli hän; ja kun hän nyt näki tytön istuvan iloisena ja mahtavampana, niin sepä häntä tahtoi painaa maahan, ja kaikki hänen röykeät aikeensa surkastuivat alaspäin kun märät lehdet.
Hän koki kumminki lohdutella itseänsä. Seikka oli nyt siinä, jos hän tänä päivänä pääsisi numero ensimäiseksi, ja sitä hän odotti. Koulumestari meni vähäksi aikaa papin luokse järjestämään nuorisota, jotta hän sitte voisi ilmoittaa itsekullekin huutonsa; se ei tosin vielä ollut lopullinen päätös, mutta se oli, mitä pappi ja hän olivat nyt edeltäkäsin tuumineet. Puheleminen alkoi käydä tuvassa vilkkaammasti, sen mukaan kuta useempi pääsi tutkistelemuksesta vapaaksi; mutta kunniata harrastavat alkoivat nyt erota kokonansa iloisten joukosta; nämä viimeiksi mainitut lähtivät, saatuansa seurakumppania, ilmoittamaan onneansa vanhemmillensa elikkä odottivat muiden tautta, jotka eivät vielä joutuneet; edelliset taas jäivät enämmin ja enämmin äänettömiksi, silmät katsoa mourottivat ovea kohti.
Vihdoin oli nuoriso luetettu, viimeisetkin tulivat jo tutkinnosta ja Koulumestari puhui siis papin kanssa. Öyvind luotti silmänsä Mariin; se oli yhtä iloinen vieläki, mutta jäi kumminkin istumaan, ken tiesi, itsensäkö vai muiden tautta. Kuinka kaunis eikö nyt Mari ollut; hän oli lahealta hipiältänsä kuulakka, jonka moista Öyvind ei ollut koskaan nähnyt; nenä oli vähän ylävänä, suu naurussa. Silmät olivat puolittain kiini, ellei hän vaan katsonut kehenkään, mutta katsannolla olikin aina sitä odottamatoin voima, silloin kun hän katsoi — ja kun hän itse tahtoi, että se ei muka merkitse mitään, niin hän veti sen ohessa suutansa puolittain nauruun. Tukka oli koommin musta kun valkea, mutta se oli pikkulaineilla ja kammattu kulmille, niin että se raollansa olevien silmien kanssa tuotti katsannolle jotaki salaista, jota ei koskaan voinut ymmärtää. Sitä ei voinut arvata varmaan, kehenkä hän katsoi istuissansa virkkamatoinna toisten keskellä, eikä sitäkään, mitä hän oikeestansa ajatteli, jos hän kääntyiki jonkun kanssa haastelemaan; sillä hänen sanansa olivat hätä hädin suusta pyörähtäneet, kun hän jo paikalla otti ne takasi. Kaiken tämän varjossa piiloitteliksen varmaanki Junnu Hatten, ajatteli Öyvind, mutta katsoi kumminki luopumatta tyttöön.