"Sinä tanssasit tänä iltana yhtenänsä Junnu Hatten'in kanssa." — "Niinpä kyllä." — "Se on veiterä tanssimies." — "Näyttääkö se sinusta niin?" — "Eikös sinusta näytä?" — "Totta kaiketi."
"En tiedä, miten lienee, mutta tänä iltana minä en salli sinun, Mari, tanssivan hänen kanssansa"; hän kääntyi pois tuskin voituansa sanoa sitä. "Sitäpä minä en ymmärrä, Öyvind." — "Enkä minä itsekään; se on minulta niin älyttömästi. Jää hyvästi, Mari, nyt minä menen." Hän otti muutaman askeleen taaksensa katsomatta. Tällöin sanoi Mari hänelle vielä: "Nyt olet, Öyvind, nähnyt väärin." Hän seisahti: "Että sinä olet aika tyttö, ei ole väärin nähty." Kun ei se nyt sanonut, mitä tyttö oli luullut, niin ei hänkään virkkanut mitään; mutta sillä havaa näki hän edustallansa tupakka-piipun tulet; se oli Marin ukkovaari, joka kävellä kuhjasti katsellen ja sattui nyt kulkemaan sivuitse. Hän seisahti: "Täälläkö sinä olet, Mari?" — "Niin olen." — "Kuka sinun kanssasi juttelee?" — "Öyvind." — "Mitenkä sanoit?" — "Öyvind Pladsen." — "Ahaa, Pladsen'in mökin poika; tule pois paikalla sisään."
Viides Luku.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli hän nukkunut pitkään ja nähnyt onnellisia unia. Mari oli istunut kallion reunalla ja tiputellut lehtiä hänen päällensä, hän oli ottanut vastaan ja heitellyt niitä jälleen ylös, ne olivat lennelleet ylös ja alas tuhannen värisinä ja kuvaisina, aurinko paistoi suoraan alas, ja koko vuori kiilteli alempana. Havaittuansa katsasti hän ympärillensä nähdäksensä niitä kaikkia uudellensa, silloin johtui eilenen päivä hänen mieleensä, ja samallainen, pistävä, vaikea kipu tuntui taas rinnassansa. Tästäpä kivusta en taida päästä milloinkaan vapaaksi, ajatteli hän ja tunsi itsessänsä heikkouden, joka käänsi hänen vastaisuuden mietteensä perinnurin.
"Nytpäs olet maannut kauvan", sanoi äiti, joka istui vierellä ja kehräsi. "Nouse nyt ylös aamiaiselle, isäsi on vielä metsässä halkoja hakkaamassa." — Tämä ääni tuntui lohduttavan häntä; hän kavahti ylös vähän vilkkaampana. Äiti muisti kyllä oman tanssi-aikansakin; sillä hän istui rallatellen rukkinsa ääressä Öyvindin pukeudessa ja aamiaista syödessä; pojan täytyi silloin nousta ylös pöydän äärestä ja mennä ikkunan luokse; samallainen painavaisuus ja tympeys vaivasi häntä sittenki, hänen täytyi ruveta ajattelemaan työskentelemistä. Ilma oli muuttunut toisellaiseksi, nyt oli kolkko, niin että ne pilvet, joidenka eilen luultiin satavan vettä, nyt sataa rötköttivät lumiräntää. Hän otti talvijalkineet, karvalakin, merimiehen jakun ja rukkaset, heitti jäähyväiset ja meni kirves olalla.
Lunta tulla longotti isoissa höytyvissä; hän tuli kulkemaan kelkkamäen yli kääntyäksensä vasemmalle kädelle metsään. Hän ei ollut ennen milloinkaan, joko talvella eli kesällä, kulkenut kelkkamäkeä ajattelematta jotaki, josta hänelle oli iloa tahi jonka perään hän harrasti. Nyt oli se tie kuolettavaista ja vaikeata, hän käydä juntusti märässä lumessa, polvet olivat jäykistyneet, joko eilisestä tanssimisesta tahi tympeydestä; nyt hän tunsi, että mäenlasku oli loppunut tänä vuonna, ja niin muodoin ainiaan. Hänen teki mielensä muuta, kun kävellen puiden välitse, jossa lunta sataa luppasi hiljallensa, muuan säikähtänyt riekko rääkyi ja lentää räpytti parin sylen päässä, ja kaikki kappaleet näyttivät kun olisivat odottaneet sanaa, jota ei milloinkaan tullut sanotuksi. Mutta mitä se oli, jota hänen teki mielensä, ei hän itsekään tiennyt selvästi, kotiin hänen ei kumminkaan tehnyt mielensä eikä myös kylään, ei huvituksiin, eikä työhön, se oli jotaki korkeamman arvoista, joka veti vertoa laululle. Vähitellen kokoutuivat nämä mietteet varsinaiseksi toivotukseksi, nimittäin, että hän ensi kevännä voisi kasteenliittossa uudistaa, ja siinä tilaisuudessa olla numero ensimäissä. Hänen sydämensä tykytti isosti tätä ajatellessa, ja ennen kun hän kuulikaan isänsä kirveen kolkkeen tärähtelevistä männyistä, kolkutti tämä toivotus hänessä kovemmin kun mikään muu, sitten hänen synnyttyänsä.
Isä ei puhunut tavallisuutensa mukaan paljon mitään; ne hakkasivat kumpikin ja kantoivat yksiin läjiin. Sillä keinoin tapahtui, että ne välistä tulivat toisiansa vastaan, ja semmoisessa kohtauksessa vaikeroi Öyvind kerran: "Mökkiläisen täytyy kärsiä paljon vaivaa." — "Niin hänen kun muidenki", sanoi isä mennessänsä kirveensä luokse, sylkäsi kouraansa ja rupesi hakkaamaan. Kun puu oli kaattu ja isä vetää nujuutti sitä läjään, sanoi Öyvind: "Jos isäkin olisi talonmies, niin ei tarvitsis tuolla lailla nujuta." — "Niin, mutta silloin olisikin monta muuta huolta rasittamassa", hän otti kiini kahden käden. Samaan liittoon toi äiti heille päivällistä, ne istuikset. Äiti oli iloinen, hän istui laulellen ja naputti jalkojansa yhteen tahdin mukaan. "Mitenkä sinä, Öyvind, mielit elää aika mieheksi tultuasi", kysäsi hän pojaltansa lystin vuoksi. "Mökkiläisellä ei ole siinä suhteessa monta keinoa", vastasi poika. "Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi menemän maaviljelys-kouluun", sanoi äiti. "Pääseekö sinne vapaasti?" kysyi Öyvind. "Koulukassa maksaa", vastasi isä syödä mutustaen. "Tekisikö mielesi sinne?" kysyi äiti.
"Minun tekisi mieleni oppimaan jotakin, mutta en minä kumminkaan rupeisi Koulumestariksi." Ei kukaan näistä kolmesta virkkanut vähään aikaan mitään; äiti alkoi viimein laulella ja katsoi suoraan eteensä. Mutta Öyvind meni pois ja istuikse erillensä.
"Emme juuri tarvitse lainata koulun kassasta", sanoi äiti pojan mentyä. Miehensä katsoi häneen: "Köyhät niin kun me?" — "En minä salli sitä, että sinä, Thore, aina olet olevinasi köyhä, kun et kumminkaan ole." Kumpainenki katsahti nyt poikaan päin, tokko se sitä kuuli. Thore katsoi sitte tuikeesti vaimoonsa: "Sinä haastat ikään kun olisit mieltä vailla." Vaimo sanoi nauru-suin: "se on niin kun ei kiitettäisi Jumalata, siitä kun on meille käynyt hyvin." — "Saattaahan sitä hyvästi kiittää kiiltonapittakin", mietti isä. — "Niin, mutta ei sitä silläkään keinoin kiitetä että Öyvindin annetaan mennä tanssiin semmoisena kun eilenki." — "Öyvind on mökin poika." — "Saattaahan sille siltä laittaa kelvolliset vaatteet, koska meillä on siihen varoja." — "Haasta nyt siitä niin että hän itse kuulee." — "Ei se kuule sitä, vaikka minun kyllä tekisi mieleni ilmaisemaan", sanoi vaimo urhoollisesti katsoen mieheensä, joka oli tureissansa ja otti syötyänsä tupakka-piipun käteensä.
"Semmoinen huono torppa kun meillä on", sanoi hän. — "Minä en voi olla nauramatta sinulle, joka aina puhut torpasta; minkä tautta sinä et koskaan mainitse myllyjä?" — "Niin, sinä taas myllyinesi! vaikka et luullakseni tahtoisi kuulla niiden pyörimistä." — "Aivan mielelläni, Jumalan kiitos, vaikka ne kävisivät yötä päivää." — "Nyt ne ovat seisseet siitä lähtien kun ennen joulua seisotettiin." — "Eihän kukaan jauhata joulun pyhinä." — "Kun ne kerran tottuvat, niin kyllä ne sitte jauhattavat; mutta sitä myöten kun ne saivat myllyn uuteen koskeen, on meidän myllyillä jauhattajat vähenneet."