Tanssiminen taukoutui, Öyvind näki Marin istuvan häntä vastapäätä penkillä ja Junnun sivulla melkein naama naamassa Marin kanssa; hänen rintaansa koski taaskin hyvin pistävästi, ja se oli niin kun hän sanoi itsellensä: onhan se totta, että minulla on vaikea.
Samalla erää nousi Mari ylös, ja tuli suoraan Öyvindin luo. Vähän kuukistuen sanoi hän Öyvindille: "Elä sinä istu noin minua tähystäen; näethän, kuinka joukko sen hoksaa; ota nyt joku kumppaniksesi ja tanssi sinäki."
Öyvind ei virkkanut, mutta katsoi tytön päälle, eikä voinut siltä, kun silmänsä olivat täydet. Mari oli jo pois menemäisillänsä, kun hän keksi sen ja seisahti; hän sävähti tulipunaiseksi, kääntyi jälleen ja meni paikallensa, mutta nousi taas ylös ja istuikse toiseen paikkaan. Junnu meni paikalla jälestä.
Öyvind nousi penkiltä, meni ulos joukon välitse pihalle ja istuikse jäähyttelö-paikkaan, eikä tiennyt mitä hän siellä tekisi, nousi ylös, mutta istuikse jälleen, sillä olihan hänen niin hyvä istua siinä kun muuallakin. Kotiin menemisestä hän ei pitänyt mitään eikä myös sisäänkään menemisestä, se oli hänelle yhtä kaikki. Hän ei voinut kerätä mieleensä mitään tapahtuneista seikoista; hän ei tahtonut ajatellakaan niitä; vasta tulevaisia ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä niistä ei ollut mitään jota hän harrasti.
Mutta mitäs minä ajattelen? kysyi hän puolittain kuuluvasti itseltänsä, ja kuultuansa oman äänensä ajatteli hän: vielä sinä voit haastella; voitkos nauraa? Ja hän koetti; aivan niin, hän saattoi nauraa ja nauroikin kovasti, vielä kovemmasti, ja silloin hänestä tuntui, että se oli kovin hullumaista, kun hän istui ja nauroi ipo itseksensä, ja nauroi. Mutta Hanno, ystävänsä, joka sisässä oli istunut hänen vieressänsä, tuli ulos häntä hakemaan. "Mitä, Jumalan nimessä, sinä naurat?" kysyi hän seisahtaen jäähyttelö-paikan edustalle. Öyvind lakkasi silloin.
Hanno jäi seisomaan ikään kun odottaen, mitä sitten tapahtuisi; Öyvind nousi ylös, katseli varoisasti yltä-ympäritsensä, ja sanoi silloin hiljaisesti: "Nyt minä sanon sinulle, Hanno, minkä tautta minä olen ennen ollut niin iloinen; se on ollut siitä, kun en ole ketään erittäin suosinut; mutta siitä päivästä, kun miellymme johonkuhun, emme enää ole iloisia", ja hän pullahti itkemään.
"Öyvind!" kuului kuiskutus pihanmaalta, "Öyvind!" Hän kavahti kuuntelemaan; "Öyvind!" kuului vieläkin kerran, vähän kovemmasti. Se on varmaanki se, jota hän ajatteli. "Jaa!" vastasi hän myös kuiskuttaen, pyyhki silmiänsä vesistä sukkelasti ja lähti menemään esille. Tällöin tuli eräs vaimonpuoli pihan maata myöten. "Sielläkö sinä olet?" kysyi tämä; "niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nousi seisallensa. "Kuka sinun on luonasi?" — "Se on Hanno." — Mutta Hanno yritti menemään pois; "elä mene!" pyysi Öyvind. Nainen tuli nyt aivan heidän luoksensa, ja se oli Mari. "Sinä läksit niin aikaseen pois", sanoi hän Öyvindille. Tämä ei tiennyt, mitä hän siihen vastaisi. Tällöin tuli tyttökin hämille, ne kolme olivat nyt äänettöminä. Mutta Hanno vetäysiin pois vähitellen. Ne jäivät nyt kahden kesken, eivätkä katsoneet toisiinsa päälle, mutta eivät liikahtaneetkaan. Silloin sanoi Mari supattaen. "Minä olen kaiken iltaa kävellyt kantaen lakkarissani joulun tuotteita sinulle, Öyvind; mutta en ole saanut tilaisuutta antaa niitä sinulle ennen." Hän veti nyt esille muutamia omenia, nammukakun viipaleen ja pikku-ruikkusen nassakan tötterön, jotka hän jättää sukasi Öyvindille ja sanoi, että se voisi ne pitää.
Öyvind otti vastaan; "kiitoksia", sanoi hän kättä antaen; tytön käsi oli lämpöinen, hän heitti sen heti, ikään kun se olisi polttanut häntä. — "Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana." — "Niin olen", sanoi tyttö; "mutta etpäs sinä ole tanssannut paljoa", jatkoi hän. "En ole", vastasi poika. "No minkä tautta et?" — "Hm! niinpä niin."
"Öyvind!" — "No?" — "Minkä tautta sinä istuit sillä lailla minuun katsoen?" — "Vai niin."
"Mari!" — "No?" — "Minkäs tautta sinä et sallinut minun katsoa sinuun?" — "Siellä oli paljon väkeä."