Öyvindin kasvatuksesta sitte myöten kasteenliittonsa uudestamista ennen viimeiseen vuoteen asti ei ole paljon mainitsemista. Hän luki aamusta, työskenteli päivällä ja leikitteli iltamassa.
Kun hänellä oli erinomattain iloinen luonto, niin ei siihen tarvittu kaukaa aikaa, ennen kun läheinen nuoriso vapaa-hetkillä oli mielellänsä siellä kussa hänki. Öyvindin koti oli nimeltä Pladsen, ja siitä oli hyvä myötämäki lahteen, vuoren ja metsän välitse (niin kun on jo mainittu) ja seutuvan nuoriso laski siitä mäkeä talvikaudet hyvällä säällä ja sunnuntai-iltoina. Öyvind oli mestari mäenlaskussa; hänellä oli kaksi kelkkaa "Viuhottaja" ja "Langottaja"; viime-mainittua lainasikin hän useimmille yhteiseksi, mutta edellisellä laski hän itse ja piti Maria sylissänsä.
Ensimäisenä työnä herättyänsä oli Öyvindillä näinä aikoina katsominen ulos, jos siellä oli tuisku, ja kun hän vaan näki vesakon lahden takana olevan mustanpuuhkeana, tahi kuuli veden tippuvan katolta, niin pukeuminen kävi pitkäpiimäisesti, ikään kun sinä päivänä ei olisi ollut mitään tekemistä. Mutta jos hän herättyänsä varsinkin sunnuntai-aamuina havaitsi, että vesakko kuuhotti valkeana ja ilma näytti kylmän rapsealta ja selkeältä, kas silloin pukeutui hän sukkelasti paraislin vaatteihinsa, ja tällöin ei hänen tarvinnut työskennellä, paitsi entisten lukujen kuulostelemista tahi veisaamaan opettelemista edellä ja sitte koko iltapuolen vapaana, — hih! silloin oli pojalla heti sängystä noustuansa housut jalassa ja vaatteet päällä kiireesti kun sotaan lähtevällä eikä hän joutanut syömäänkään paljon mitään. Kun puolisen syötyä ensimäinen poika tulla hujotti suksillansa tieviertä huiskuttaen suksen sauvaa päänsä ylitse, tahi huutaen, jotta kummut lahden ympäristöllä kaikuivat, ja toinen kelkalla tietä myöten, ja vielä muuan, ja taas muuan, kas silloin tuli Viuhottajan haltiakin ulos ja joka mies liehui kohta mäessä huutaen: "hivoo!" joka vongahteli pitkään vielä lahden takaisilla kukkuloillakin ja vaikeni vasta hyvin kaukana.
Hän ikävöi Maria, ellei sitä näkynyt, mutta jos se oli ensimäisinä tullut, niin ei hän pitänyt siitä mitään erinäistä huolta.
Mutta viimein tuli joulu, jolloin niin poika kun tyttökin olivat noin 16 tahi 17 vuoden vanhoja ja ensi kevännä aikoi kumpainenki kasteenliittonsa uudistaa. Neljäntenä joulupäivänä oli juomingit Heidegaardin ylätalossa Marin ukkovaarin luona, jossa Mari oli kasvatettu, sillä tämä oli jo kolmatta vuotta luvannut Marille pitää nämä pidot, mutta viimeinki täytti hän nyt lupauksensa. Öyvindikin kutsuttiin sinne.
Silloin oli puoli selkeä, eikä kylmä ilta, tähtiä ei näkynyt ensinkään ja näytti niin kun seuraavana päivänä sataisi vettä. Jokseenkin ravakka tuuli puhui pitkin hankea, joka näillä Heidemarkin seutuvilla oli paikoin nietostunut, paikoin taas sulanut pois. Pitkin tieviertä oli joko lunta tahi nilppua, joka oli mustansinertävätä, niin että se vivahti sekä lumeen että paljaasen maahan ja välkkyi paikoin niin pitkältä kun silmä kantoi. Pitkin mäkien lomia oli tulva-vesi juossut virtanansa ja heittänyt jälkensä mustaksi ja paljaaksi, mutta kahden puolen niitä juovia oli kaikki valkoista ja lumella peitettyä, paitsi niillä paikoin, joissa koivikko pistiin eteen ja teki seudun mustaksi. Vettä ei ollut näkyvissä, mutta puoli-paljaat kummut ja suot näyttivät laaksoissa olevan hajaalla ja ikään kun raskaassa unessa. Talot olivat kun isoja rioja aukeella; ja näyttivät talvisina iltoina mustilta rykämiltä, joista tuli kiilui pitkin ketoa joko muutamista tahi useemmista ikkunoista; tulista nähtiin että Marin kotonakin oltiin nyt iloisina. Nuoriso, niin täysi- kun kesken-kasvuisetkin, kokountui nyt monelta kulmalta; harvat kulkivat tietä myöten, tahi poikkesivat he siltä kumminki taloa lähelle tultuansa, ja piiloittelikset, muutamat navetan taakse, muutamat ruoka-aitan alle, monjaat taas pistihet riihen taakse ja rääkyivät siellä kettuna, toiset vastasivat kaukaa kissana, yksi seisoi kodan takana ja haukkua jumputti kun vanha äkäinen koira, jolta kimakka ääni oli muka särkynyt, kunnes siinä koitui yleinen ajeleminen. Neidot tulivat isoissa parvissa ja monjaita poikiakin, varsinki pienoisia, oli niiden seurassa ja ne ilvehtivät niitten ympärillä, että he muka näyttäisivät aika miehiltä. Kun semmoinen neitolauma oli taloon pääsemäisillänsä ja joku tahi useampi täysi-kasvuisista pojista vaan sattui keksimään sen, niin neidot erosivat kiitäen huoneiden soliin eli rantotietä myöten alas ja piti sitte vedettämän esille ja sisään yksittäin. Muutamat ujostelivat niin että Mari piti kutsuttaman niitä hakemaan; Mari tulikin tällöin ulos ja sai ne taipumaan. Siihen liittoon tuli myös muuan, joka ei suinkaan ollut kutsuvieras, ja jolla ei ollut aikomustakaan mennä sisään, mutta ainoastansa katsoa, kunnes hänenki teki mielensä yhden ainoan kerran tanssimaan. Mari vei nyt mieluisensa vieraat sisään miesvierastenki seuraan pienoiseen kammariin, jossa vanhat istuivat tupakkata polttaen, ja mummu käveli ympäriinsä; niille tarjottiin siellä suuhun mitä parasta ja haastateltiin ystävällisesti. Öyvind ei ollut niiden joukossa, ja sepä oli hänestä vähän kummallista.
Seutuvan hyvä viulun soittaja ei voinut tulla ennen kun myöhemmällä, niin että siihen asti piti tyydyttämän vanhaan, joka oli eräs mökkiläinen, liika-nimeltä "Harmaa Knuuti". Hän viulutti ainoastansa neljää tanssia, nimittäin kahta juoksema-tanssia, yhtä hyppyriä ja vanhaa, niin mainittua Napoleon'in valssia; mutta vähitellen oli hänen täytynyt tehdä hyppyrin Skottlantilaiseksi tahtia muuttamalla ja samalla lailla tuli juoksema-tanssista polkkamasurkka. Hän rupesi soittamaan ja tanssiminen alkoi. Öyvind ei tohtinut mennä paikalla; sillä nyt oli liian monta täysikasvuistakin; mutta puolikasvuiset löikset kohta yhteen, survivat toisiansa esille, joivat vähän väkevätä olutta avuksi, ja silloin tuli Öyvindiki kanssa; tuvassa tuli nyt lämmin, iloisuus ja olut nousi niiden päähän. Mari sai lähteä enimmiten sinä iltana lattialle, varsinki kun ilot nyt pidettiin hänen ukkovaarinsa luona, ja siitä seurasi, että Öyvindiki usein luotti silmänsä Marin päälle, mutta se tanssi aina muiden kanssa. Hän olisi itseki mielellänsä tanssittanut Maria, ja sen tautta istuikse hän odottamaan yhden tanssin ajaksi saattaaksensa juosta tytön luokse heti tanssin loputtua, ja sen hän tekikin, mutta muuan pitkä, mustaverinen, tuuhea-tukkainen mies viskausiin hänen eteensä. "Pois tieltä, pentu", huusi tämä ja survasi Öyvindiä, niin että hän oli kaatua takaperin Maria vasten. Sellaista seikkaa ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut, kansa ei ollut koskaan menetellyt muuten kun siivolla hänen kanssansa eikä häntä oltu milloinkaan kutsuttu "pennuksi", silloin kun hän tahtoi olla muiden seurassa; hän punastui niin että olisi luullut veren tiukkuvan, mutta ei virkkanut mitään ja vetäysiin pois sinne, jonnekka se vasta tullut uusi viuluttaja oli istuutunut soittamaan. Joukko herkesi hiiskumattomana odottamaan kuullaksensa ensimäisiä, täysinäisiä ääniä "häneltä itseltänsä"; hän koitteli ja viritteli viuluansa kauvan, mutta viimeinki alkoi hän säveltää juoksijata, pojat hihkuivat ja keikkelikset sekä ehdättivät parittain kiehkeron sisään. Öyvind katselee Maria, kun se juuri tanssii sen tuuheatukkaisen miehen kanssa. Mari katsoi naurussa suin miehen olkapäitse, niin että valkoset hampaat näkyivät, ja Öyvind tunsi kummasti pistävän kivun rinnassansa, ensikerran elämässänsä.
Hän katseli kauvemmin ja kauvemmin tyttöä, ja jos hän kuinki katseli, tuntui se hänestä, että Mari oli jo kun aika ihminen; ei tuo lienekään niin, ajatteli hän, sillä vielähän se olostaa muassa mäen laskussakin. Mutta oli se kumminki kasvanut, ja se tuuheatukkainen mies veti häntä syliinsä tanssin loputtua; Mari reutoiksi irti, mutta jäi kumminkin istumaan viereen.
Öyvind katsoi miehen päälle; sillä oli siniset verkavaatteensa, sinertävä paita ja silkkihuivi, pienoinen naama oli hänellä, siniset, vilkkaat silmät, naurava, urhoollinen suu: hän oli kaunis. Öyvind katsoi enämmin ja enämmin, katsoi viimein itsensäkin päälle; hän oli saanut uudet housut jouluksi, ja siitä oli hän hyvin iloissansa, mutta nyt hän näki, että ne olivat ainoastansa harmaasta sarasta; jakku oli samasta aineesta, mutta vanha ja musta, liivit olivat ristikkäisestä vaatteesta, myöskin vanhat, niissä oli kaksi kiiltonappia ja yksi musta. Hän katseli ympärillänsä olevia ja havaitsi harvat olevan niin huonosti vaatteutetut kun hän. Marilla oli musta hame hienosta vaatteesta, solki kaulahuivissa sekä laskoksille pantu silkkinen niistin-liina kädessä. Takaraivalla oli hänellä pienoinen musta silkki-huuva, joka oli solmittu leveillä juovukkailla silkkinauhoilla leuvan alla. Hän oli punakka ja valkea, naurahteli, mies tarinoi hänen kanssansa ja nauroi, nyt alkoi viulu taas soida, ja nyt piti taas tanssittaman. Muuan kumppani istuikse Öyvindin viereen ja kysyi lempeästi: "Minkä tautta sinä et tanssaa?" — "Vielä vähän", sanoi Öyvind, "enpä minä näytä sen näköiseltäkään". — "Näytä sen näköiseltäkään?" jamasi kumppani kummastellen; mutta ennen kun hän ennätti virkkaa muuta kysyi Öyvind: "Kuka se on tuo, jolla on siniset verkavaatteet ja paraallansa tanssii Marin kanssa?" — "Se on Junnu Hatten, hän, joka on ollut kauvan poikessa maaviljelys-koulussa ja saapi nyt talon." Samaan liittoon istuiksit Mari ja Junnu. "Kuka se on tuo valkotukkainen poika, joka istuu soittajan vieressä minua tähystäen?" kysyi Junnu. Mari naurahti silloin ja sanoi: "Se on Pladsen'in mökin poika."
Öyrvind oli kyllä aina tiennyt olevansa mökin poika, mutta hän ei ollut sitä tuntenut ennen kun nyt. Hänestä tuntui, että hänen vartalonsa oli silloin pienempi kun kenenkään muiden; pysyäksensä yllä täytyi hänen koettaa ajatella kaikkia, josta hän tähän asti oli ollut iloinen ja pöyhkeä, alkaen kelkkamäestä aina muiden mutkistelemattomiin sanoihin asti. Kun hän siinä sivussa ajatteli, kuinka äitinsä ja isänsä nyt istuivat kotona luullen hänellä olevan lystin, ei hän tahtonut saattaa itkuansa pidättää. Kaikki hänen ympärillänsä nauroivat ja kyöhäilivät, viuluttaja sävelti hänen korvansa juurella, olipa nyt sekin hetki, jolloin musta aave yritti painamaan hänen mieltänsä, mutta ajatteli hän koulua sekä kumppaniansa ja Koulumestaria, joka taputteli häntä, ja pappia, joka viimeisessä tutkinnossa oli lahjoittanut hänelle kirjan ja sanonut hänen olevan siveän pojan; isänsä oli itse ollut kuulemassa ja tähystänyt häntä lemmellä. "Ole nyt vilpas, sinä Öyvind", tuntui Koulumestari sanovan ottaen häntä syliinsä niin kun hänen piennäkin ollessansa. "Herra Jumala! kaikki on vähän arvoista, ja perijuuriansa ovat kaikki ihmiset hyviä; se vaan näyttää siltä, kun ei ne olisikaan. Me kumpiki olkaamme siveitä, Öyvind, yhtä siveitä kun Junnu Hatten'iki, saadaan kyllä kerran hyvät vaatteet sekä tanssia Marin kanssa valoisassa tuvassa, ihmiset saavat sadoittain nauratella ja jaaritella, entäpäs kirkko ja kelloin soitto sekä kaksi vihittävätä, ja pappi, ja minä kuorissa, joka nauran sinua katsellen, ja äiti kotona, ja iso kartano, kaksikymmentä lehmää, kolme hevoista, ja Mari hyvä ja nopsas kun koulussa…"