Mutta Antti rupesi siitä päivästä lähtien ryyppimään ja joutui vähällä aikaa turmiolle. Vielä pahemmin oli kumminkin Baardin laita, vaikka hän ei juonut; häntä ei olisi tuntenut entiseltänsä.
Eräänä iltana myöhällä tulee muuan köyhä vaimo siihen pieneen kammariin, jossa Baard asui ja pyyti häntä kanssansa ulos vähäksi aikaa. Baard tunti sen olevan veljensä vaimon. Hän ymmärti heti, millä asialla tämä oli, kävi kalman kalveaksi, puki päällensä ja seurasi häntä puhumatta sanaakaan. Antin tuvassa paloi valkea, joka tuikahteli sammumaisillansa; he menivät nyt tulta kohti, sillä tie oli tuiskuttunut aivan umpeen. Kun Baard tuli porstuaan, töyhähti hänelle kummallainen haju nenään, niin että se teki hänelle pahan elämän. He menivät sisään. Pikkuinen lapsi istui pankolla syödä napostellen hiiliä, ja olikin ihan mustanaamainen, mutta katsoi nyt ylös ja nauraa vilmotti valkeine hampainensa; se oli veljen lapsi. Mutta sängyssä kaikellaisilla vaatteilla peitettynä makasi Antti, laihtuneena, julkeine, korkeine otsinensa ja katsoi lempeästi veljensä päälle. Baardin polvet vapisivat, hän istuikse sängyn jalkoin ja rupesi katkerasti itkemään. Potilas katseli häntä eikä virkkanut mitään. Viimeinki käski hän vaimoansa menemään ulos mutta Baard ei sallinut sitä — ja nyt alkoivat veljekset jutella toisiensa kanssa. He selvittivät nyt seikkansa siitä päivästä lähtien, jona he olivat kilvalla huutaneet kelloa, aivan siihen päivään asti, kun he nyt yhtyivät toisiinsa.
Baard lopetti ottaen esille sen kultamukareen, jota hän aina kantoi matkassansa, ja veljekset havaitsivat nyt, että he olivat viettäneet tämän ajan tuntematta itseänsä päivääkään onnellisina.
Antti ei puhunut paljon, sillä hän ei voinut hyvin; mutta Baard olosti Antin sängyn luona, niin kauvan kun tämä sairasti. "Nyt minä olen aivan terve", sanoi Antti muutamana aamuna herättyänsä; "eläkäämme, veljeni kauvan yhdessä, milloinkaan toisistamme eroamatta niin kun muinoisinakin päivinämme." Mutta sinä päivänä kuoli hän.
Vaimo ja lapset tulivat sitte Baardin luokse ja heillä oli siitä ajasta lähtien hyvät päivät. Mutta mitä veljekset olivat jutelleet sängyssä, se tunkeutui ulos seinän lävitse yösydämelläkin sekä tuli tutuksi koko seutuvan kansastolle ja Baard tuli niiden kesken mitä paraimmassa arvossa pidetyksi mieheksi. Kaikki tervehtivät häntä niin kun jotakuta, jolla oli ollut paljon surua, mutta joka oli löytänyt taas ilon, tahi kun muuanta, joka oli ollut poikessa hyvin kauvan aikaa. Baard tuli tästä ystävyydestä ympärillänsä luonnoltansa vakinaiseksi ja jumaliseksi mieheksi sekä sanoi tahtovansa jotakin toimitusta; ja niin muodoin rupesi tämä vanha korpraali olemaan Koulumestarina. Sekä ensiksi että viimeksi juurutti hän lapsihin rakkautta, ja oli itse esimerkkinä, niin että lapset pitivät häntä niin hyvänä kun leikkikumppaniansa ja isäänsä yhdellä haavaa.
Kas tuommoinen historia se nyt kävi siitä vanhasta Koulumestarista, ja se istuikse Öyvindin mieleen, niin että se oli hänelle sekä uskonoppina ja kasvattajana. Koulumestari oli hänestä miltei enemmän kun luonnollinen mies, vaikka hän istuksenteli muiden yhteydessä ja käveli vähän kumarana. Se oli mahdotointa ettei Öyvind osannut joka läksynsä, ja jos hän sai jonkun suosimasanan tahi jos päätä silitettiin luetettua, kas silloin oli hän iloinen ja vilkas koko päivän.
Tehovimman vaikutuksen teki se aina lapsille, kun Koulumestari ennen veisaamista piti niille vähän puhetta ja varsinkin kerran viikossa luki muutamia värsyjä, joissa neuvottiin rakastamaan lähimäistänsä. Kun hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän oli lukenut sitä noin 20-30 vuotta; se kuului näin:
Rakastele, kristitty, lähimäistäsi,
Älä häntä kovalla kengälläsi
Potki mullikossakana maatessaan.
Kaikki mitä mailmassa mellastavi
Rakkaus ne uudellensa rakentavi,
Koska niitä kerrankana koitellaan.
Mutta koko virren luvettuansa ja sitte vähän aikaa äänetöinnä seisottuansa katsoi hän lapsihin lemmellä ja sanoi: "Kas nyt, piritsat! nouskaate ylös ja menkääte kotiinne siivolla — kauniisti, että minä kuulisin ainoastansa hyvää teistä, lapsukaiseni." Kun nämä nyt paraallansa liehuivat ja hälisivät kirjojansa ja eväitänsä etsien, huuti hän vielä: "Tulkaate huomenna jälleen heti päivän valettua, muuten minä annan teille 'kuka käski' — tulkaate tyttöseni, poikaseni määrätyllä ajalla, niin sitte ollaan uutteroina!"
Neljäs Luku.