Tällöin tuli Baard seuraavana iltana veljensä tupaan. Antti rötkötti vuoteellansa, veljensä tullessa tupaan, mutta kapsahti nyt seisallensa. "Mitä sinä täältä haet?" kysäsi hän, mutta vaikeni ja jäi seista jorottamaan lakkaamatta katsoen veljensä päälle. Baard odotti vähän, ennen kun hän vastasi: "Minä tarjoisin sulle Antti apua, sulla ei ole hyvät päivät." — "Minulla on semmoiset kun sinä Baard olet suonut minulle! Mene! taikka en tiedä, tokko voin hallita itseäni". — "Sinä olet Antti väärässä; minä kadun" — — — "Mene, Baard, tahi Jumala armahtakoon niin sinua kun minuakin!" — Baard menikin pari askelta takasi-käsin; vapisevalla äänellä kysyi hän: "Tahdotko sen kultakellon, niin saat?" — "Mene, Baard!" kiljasi toinen ja Baard menikin tohtimattansa odottaa.
Mutta Baardin juttu olikin tämmöinen. Kuultuansa veljensä onnettomuuksista, suli hänen sydämensä, mutta korskeutensa veti häntä kumminkin takasi. Hänen alkoi tehdä mielensä käymään kirkossa, ja siellä teki hän aina hyviä aikeita, mutta ei jassanut niitä täyttää. Usein joutui hän jo niin pitkälle, että hän voi nähdä veljensä mökin, mutta kohta tuli joku ovesta ulos, kohta taas oli siellä joku vieras, tahi oli Antti ulkona puita hakkaamassa, niin että jokin aina oli esteenä. Mutta muutamana sunnuntaina talven aikaan kävi hän taas kirkossa, ja silloin oli Anttikin siellä; Baard näki hänen kalveutuneena ja laihtuneena, entisissä vaatteissansa, jotka ennen olivat olleet ehyet, mutta nyt ne olivat vanhoina ja paikoissa. Saarnattaessa katsoi Antti pappiin ja hän näytti Baardista olevan hyvä ja lempeä, jotta tämä tuli ajattelemaan heidän lapsuuden-aikaansa ja kuinka hyvä poika se oli. Baard oli itse sinä päivänä Herran Ehtoollisen vierassa, ja hän teki Jumalalle sen juhlallisen lupauksen, että hän sopisi velinensä, kävipä miten tahaansa. Tämä aikomus syttyi hänen sydämmensä pohjassa, juuri Kristuksen veren kalkkia juodessansa, ja Herran pöydältä noustuansa yritti hän paikalla menemään veljensä luokse istumaan, mutta siinä istui muuan tiellä, ja veli nuukotti katsomattomana. Jumalanpalveluksen jälkeenkin oli taas joku tiellä ja väkeä oli silloin liian paljon; Antti kulki vaimonensa rinnakkain, mutta Baard ei tuntenut veljensä vaimoa; hän ajatteli olevan parasta mennä Antin kotiin toden perästä juttelemaan. Illan tultua teki hän niin. Tuvan oven taakse päästyänsä seisahti hän kuuntelemaan ja kuulikin nimeänsä mainittavan; sen teki vaimo. "Hän oli tänäpänä Herran Ehtoollisella", sanoi tämä, "ja ajatteli varmaankin sinun päällesi". — "Ei minun päälleni", sanoi Antti, "minä tunnen hänen; hän ajatteli ainoastansa itsensä päälle."
Sitten ei sanottu kaukaan aikaan mitään, Baard hikoili seistessänsä, vaikka ilta oli kylmä. Vaimo ramuutti tuvassa pataa, joka kiehua purpatti liedellä, pikkuinen lapsi itki kerran väliin, ja Antti soudatti. Vaimo sanoi silloin nämä pari sanaa: "Minä luulen, että teillä on kumpaisellakin toinen toisenne mielessä havaitsemattannekaan". — "Haastellaanpas muusta", vastasi Antti. Vähän ajan perästä nousi hän ylös lähteäksensä oveen päin. Baardin täytyi kätkeytyä halkosuojukseen; mutta entäpäs nyt kun Anttikin tuli sinne halkosylyystänsä ottamaan. Baard seisoi kyykyllänsä ja näki hänen selvään; hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja käveli nyt sodasta kotiin tuodussa virkapuvussansa, joka oli samallainen kun Baardinki, ja joista he olivat tehneet toisillensa lupauksen, etteivät he niitä milloinkaan liikuttaisi, mutta jättäisivät perinnöksi. Antin puku oli nyt paikkainen ja kulunut, hänen voimakas, sorea vartalonsa oli kun ryysykokoon kääritty ja juuri tällöin kuuli hän kultakellon takuttavan omassa halkosuojuksessansa. Antti meni varpu-rion kupeelle ottamaan varpuhalkoja; juuri yriteltyänsä poimemaan sylyystänsä seisahti hän, keuvahti sitte takaperin varpu-riolle ja katsoi taivaalle, kuinka kirkkaasti tähdet vipottivat. Tällöin huokasi hän ja sanoi: "Niin on niin; — Herra Jumala, Herra Jumala!"
Niin kauvan kun Baard eli, kaikui hänen korvissansa ne samat sanat. Hän oli menemäisillänsä veljeänsä vastaan, mutta tämä puristi juuri nyrkkiänsä — kun uhkaeleva — ja näytti kovalta; häntä ei ollut siis enää hyvä lepyttää. Antti otti varpuhalkoja sylyyksensä ja mennä kuiti Baardin sivuitse, jotta oksat löivät tätä naamaan, niin että se kipeloi.
Varsinkin kymmenen minuuttia seisoi hän vieläkin liikkumatoinna samalla siallansa, ja tietämätöintä, milloinka hän olisi lähtenyt, ellei häntä sen kovan liikutuksen perästä olisi ruvennut vilustamaan sillä lailla, että hän värisi aivan lävitse. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti itsellensä suoraan, että hän oli liian rohkenematoin menemään sisälle; sen tautta oli hänellä nyt toinen aikomus. Hän otti porokupista, joka oli siinä nurkassa, jossa hän oli kyyköttänyt piilossa, monjaita hiilipalaisia mukaansa, löysi vähän hongan tikkua, ja meni mäelle päin riiheen, Pani oven kiini ja iski tulen. Saatuansa tikun palamaan nosti hän sitä ylös, löytääksensä sen naulan, johonka Antti ripusti lyhtynsä, kun hän aamusta aikaiseen tuli puimaan. Baard otti nyt kultakellonsa lakkaristansa ja ripusti sen naulaan, sammutti tikkunsa sekä meni pois, ja silloin oli hän mielessänsä niin kevennyt, että hän juosta kepotteli hangella kun nuori poika.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että veljensä riihi oli palanut samana yönä. Luultavasti oli kipunoita pudonnut siitä tikusta, jonka piti näyttämän hänelle tulta kelloa naulaan ripustaissansa.
Tämä sanoma koski häneen niin kovasti, että hän istui sen päivää niin kun peloissansa, otti virsikirjansa esille ja veisaeli, niin että muu talon väki luuli täällä olevan jotakin hulluutta matkalla. Mutta iltaisella meni hän ulos; kuu paistoi kirkkaasti; hän meni veljensä mökille, ja kaiveli sen palaneen riihen sialla — sekä löytikin pienoisen yhteen sulaneen kultamukareen; se oli kello.
Hänellä oli juuri se kultamukare kourassa silloin kun hän meni iltamassa veljensä luokse, pyytämään sovinnolle, ja tahtoi selvittää seikkansa. Mutta se on kerrottu, kuinka se silloin kävi.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kävelevän riihen sialla; muutamat tanssiin menevät pojat olivat edellisenä sunnuntai-iltana nähneet hänen menevän alas mökille päin; Baardin korteerin talon väki selitti, kuinka kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun nyt kaikki tiesivät, että hän oli velinensä sangen vihoin, niin se ilmoitettiin ja tutkinto seurasi. Ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan mitään, mutta häntä luultiin kumminkin, ja nyt oli hänen vaikeampi kun milloinkaan lähestyä veljeänsä.
Antti oli ajatellut Baardin päälle riihen palettua, vaan ei sanonut sitä kellenkään. Koska hän seuraavana iltana näki hänen kalveana ja kummallisena astuvan tupaansa, ajatteli hän heti, että nyt on katumus lyönyt häntä, mutta semmoista hirveätä työtä veljeänsä kohtaan ei hän saa anteeksi. Sitte sai hän kuulla, että ihmiset olivat nähneet hänen menevän alas mökille samana iltana, kun tulipalo tapahtui, ja vaikka tutkittaissa ei saatu muuta toteen, uskoi hän järkähtämättä, että Baard oli sen tehnyt. He tapasivat toisensa asiaa tutkittaissa, Baard hyvissä vaatteissansa, Antti taas paikatuissa; Baard katsoi veljensä päälle sisään astuissa, ja silmät rukoilivat, niin että Antti tunti sen itsessänsä. Hän ei siis tahdo minua sanomaan mitään, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin: "Luuletkos veljeäsi syypääksi?" sanoi hän kuuluvasti ja jyrkästänsä: "En".