"Viu!" pani viulu.
Ja nyt joka henki.
Niin piika kun renki.
Jo tanssia voi.
"Hiu!" huusi Olli,
Kun Jussikin, juuri
Se tanssija suuri.
Jo tyttöä toi.
"Hoh!" sanoi Erik
Ja kinttua käänti,
Kun viulu nyt äänti
Ja laipio soi.
"Noh!" sanoi Elling
Ja tarttui sen niskaan,
"Joko sua viskaan?
Hontelo hoi!"
"Kuin?" kysyi Rasmus,
"On, Randini hoikka!
Sen suutelon seikka;
Ka nytpä mä saan!"
"Nuin!" sanoi Randi,
Ja korvalle mätti
Ja Rasmuksen jätti,
"He tuossa on vaan!"
"Kas niin lapset!" sanoi Koulumestari, "koska nyt on ensimäinen koulupäivä, niin pääsette aikaisemmin, mutta ensiksi pidetään rukoukset ja veisataan." Nyt se vasta elämä nousi; ne hyppivät penkiltä, juoksivat lattiata, ja lopsauttelivat toistensa huulia. "Siivolla penikat, nauriaiset, naatiaiset! — siivolla ja käykääte koreesti lattiata, miurakkeet!" sanoi Koulumestari, ja ne kävelivät nyt hiipetellen varpaillansa. Koulumestari astui esiin ja piti rukoukset lyhyesti. Sitte veisattiin; Koulumestari alkoi karkealla äänellä, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja veisasivat kanssa, Öyvind seisoi oven suussa Marin luona; nämä eivät osanneet veisata, mutta kuuntelivat kädet ristissä.
Tämä oli ensimäinen päivä koulussa.
Kolmas Luku.
Öyvind kasvoi ja olikin rivakka poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja kotona teki hän työtä kelpo lailla. Se tuli siitä, että äiti oli hänelle kotona mieluinen, Koulumestari taas koulussa; isäänsä näki hän harvoin, sillä se olosti joko kalassa tahi jauhatti myllyänsä, johonka kaikki seutulaiset toivat jauheensa.
Näinä vuosina iskeytyi pojan mieleen paraastansa Koulumestarin historia, jonka äitinsä kertoi hänelle muutamana iltana veneessä soutaessansa. Se tunkeusiin kirjaanki, se joka sanan alle, mitä Koulumestari sanoi, sekä käveli ympäriinsä koulussa, kun siellä vaan oltiin äänettä. Siitä sai hän kuuliaisuutta ja rehellisyyttä ja miltei helpommin käsittänyt kaikkia, kun siellä opetettiin. Se historia oli tämmöinen:
Baard oli Koulumestarin nimi ja hänelle oli Antti niminen veli. Ne mieltyivät hyvin toisiinsa, ottivat kumpikin pestin ruvetaksensa sotamieheksi ja elivät siis yhdessä niin kotona kun sodassakin, jossa he kumpikin pääsivät korpraaliksi ja palvelivat samassa komppaniassa. Niiden kotiin tultua sodasta, näki jokainen, että ne olivat kaksi jaloa miestä. Sitte kuoli heiltä isä, ja siltä jäi paljon irtonaista tavarata, jota ei ollut sovelias jakaa; sentähden sanoivat he toisillensa, etteivät he nytkään herkeä olemaan sopimattomina, mutta panisivat tavaran huutokauppaan, jotta kumpikin voisi ostaa, mitä tahtoi, ja jakaisivat sitte hinnat. Tuumasta toimeen. Mutta isältä oli jäänyt eräs kultainen lakkari-kellokin, joka oli hyvin mainittava, sillä se oli ainoa kultakello, mitä kansasto niillä seutuvin oli nähnyt, ja kun tämä kello joutui huutoon, teki sitä monenki rikkaan mieli, kunnes veljeksetkin rupesivat tarjoomaan; muut antoivat silloin mukaan. Baard odotti nyt, että Antti antaisi hänen saada kellon, ja Antti odotti juuri samaa Baardilta; toisensa uhalla tarjosi kumpikin vuorostansa enemmän kun toinen. Koska kello oli noussut 20 talariin, tuntui jo Baardista, että se ei ollut kauniisti tehty veljeltä, ja hän tarjosi uhallakin enemmän, kunnes se nousi 30:een; kun ei Antti vieläkään herennyt, näytti se Baardista, ettei Antti muistanutkaan, kuinka hyvä hän oli ollut häntä kohtaan monessa tilaisuudessa, eikä sitäkään, että hän oli vanhempi, ja kello tuli siis 30 talarin yli; Antti oli vieläkin matkassa. Tällöin tarjosi Baard kerrassansa 40 talaria, eikä katsonutkaan enää veljensä päälle; muut huutajat olivat äänettöminä, ainoastansa nimismies kuulutti somasti hintoja. Antti ajatteli seistessansa, että jos Baardilla lie varaa antaa 40 talaria, niin on hänelläkin, ja ellei Baard soisi hänelle kelloa, niin voisihan hän sittekin ottaa sen; hän tarjosi enemmän. Tämä tuntui Baardista mitä isoimmalta häpeeltä kun häntä milloinkaan oli kohdannut; hän tarjosi 50 talaria sangen hiljaisesti. Paljon kansaa seisoi ympäriinsä ja Antti ajatteli, ettei veljensä siten saisi pilkata häntä kaikkien kuullen; hän tarjosi enemmän. Baard naurahti silloin; "100 talaria ja veljeyteni päälliseksi", sanoi hän, kääntiikse ja meni ulos tuvasta. Vähän ajan perästä tuli muuan hänen luoksensa juuri kun hän oli satuloimassa sitä hevoista, jonka hän vast'ikään oli (huudossa) ostanut. "Kello on sinun", sanoi mies; "Antti luopui". Sillä erää, kun Baard kuuli tämän, sujahti hänen lävitsensä ikään kun katumus, hänen mielessänsä oli nyt veli eikä kello. Satula oli laitoksessansa, mutta hän seisoi vielä käsi hevoisen selällä epä-tietoisena, tokko hän ratsastaisi. Tällöin tuli paljon väkeä ulos, Antti niiden keskellä, ja kuin tämä keksi veljensä seisovan satuloidun hevoisen luona, ei hän tiennyt, mitä Baard ajatteli seistessansa, mutta huusi hänelle: "Kiitoksia kellosta, Baard! et sinä näe tulevan sitä päivää, että veljesi astuu kantapäillesi". "Eikä sitä että minä ratsastan kotiin jälleen!" vastasi Baard kalveanaamaisena kimmertäytyen hevoisen selkään. Ei kumpikaan heistä astunut sen koommin siihen huoneesen, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa.
Jonkun ajan kuluttua nai Antti torpparin tyttären, mutta ei kutsunut Baardia häihin; Baard ei ollut kirkossakaan. Ensi vuodella naituansa löydettiin Antin ainoa lehmä kuolleena tuvan pohjoispuolella, jossa se kävi laitumella, eikä kukaan havainnut, minkä tautta se oli kuollut. Monta muuta onnettomuutta tuli siihen lisäksi, ja hänen elantonsa alkoi mennä takasi-käsin; mutta sepä oli pahin seikka, kun hänen riihensä paloi keskellä talvea koko ahdoksenensa ja mitä hänessä vaan lie ollut; eikä kukaan tiennyt mitenkä se oli syttynyt tuleen. "Tämän on pahansuopa tehnyt", sanoi Antti, ja hän itki sinä yönä. Hänestä tuli köyhä mies, eikä hänellä ollut halua työnkään tekoon.