Samana kesänä alkoi äiti opettaa häntä lukemaan. Kirjoja oli hänellä ollut jo kauvan aikaa, ja hän oli jo paljon miettinyt, mitenkä se kävisi laatuun, että nekin rupeisivat puhumaan. Kirjaimista tuli nyt eläimiä, lintuja ja kaikkia, mitä vaan löytynee; mutta nepä alkoivat kohta kävellä yhdessä, kaksittain; a seista törötti b-nimisen puun juurella, c teki samoin, mutta kun niitä koontui kolmeen ja neljään asti, niin ne näyttivät vihastuvan toisiinsa eivätkä lähteneetkään käymään. Ja kuta etemmäksi hän joutui, sitä enämmin hän unoutti, mitä ne olivatkaan; kauvimman hakeli hän a:ta, joka oli hänestä mieluisin; se oli hänestä pienoinen musta vuonna, joka oli kaikille ystävänä; mutta kohta unoutti hän a:nki eikä kirja, mutta leikittely-aika tuntui vaan somalta.
Muutaman päivän kuluttua sillä lailla tuli äiti kerran ulkoa ja sanoi hänelle: "Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinun pitää lähteä kanssani ylätaloon". Öyvind oli kuullut koulun olevan semmoisen paikan, jossa monta poikaa leikittelevät, ja sitä hän ei ensinkään paheksinut. Hän oli vaan hyvin iloissansa; ylätalossa oli hän käynyt usein, mutta ei koulun ajalla milloinkaan, ja hän juosta leppasi nyt vasta mäetkin sukkelammin kun äitinsä käyden, sillä hänellä oli mieliteko. He tulivat ylätalon porstuaan, ja kauhea porina niinkuin kotona myllystä kuului nyt, ja hän kysyi äitiltänsä, mikä se oli. "Se on lapsien lukeminen", vastasi äiti, ja Öyvind ihastui hyvin, sillä hänkin oli lukenut sillä lailla, ennenkun hän tunti kirjaimiakaan. Ne tulivat tupaan, ja siellä istui niin paljon lapsia pöydän ympärillä, ettei kirjassakaan ollut enempätä; toiset istuivat eväsarkkujensa päällä seinävierillä; muutamia seisoi taulun ympärillä. Koulumestari, vanha harmapää mies, istui rahilla pankon luona ja pani tupakkata piippuunsa. Kun Öyvind äitinensä astui sisälle, kääntyi jokainen niitä katsomaan, ja myllyn jyrinä taukoutui, ikään kun olisi sulku rännissä tupattu kiini. Äiti teki hyvän päivän Koulumestarille, joka vastasi jälleen.
"Nyt minä tuon tänne pienoista poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan", sanoi äiti. "Mikä tämän miehen nimi on?" kysyi Koulumestari, kaivaen tupakkata kukkarostansa. "Öyvind", sanoi äiti; "se tuntee jo kirjaimet ja tavaakin". "Jokohan?" mietti Koulumestari; "no tulepahan tänne valkopää!" Öyvind meni Koulumestarin luokse; tämä nosti pojan polvellensa ja otti siltä hatun pois päästä. "Katsopas sitä kaunista poikaista!" sanoi hän, silittäen sen päätä. Öyvind katsoi naurussa suin häntä silmiin. "Minullako sinä naurat?" kysyi Koulumestari silmänluomiansa kiristäen. "Niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nauraa vilmotti vaan. Tällöin nauroi Koulumestarikin, äiti nauroi, lapset nauroivat, ja siten nauroi nyt jokainen.
Sillä lailla tuotiin Öyvind kouluun.
Kun hän lähti istumaan, tahtoi jokainen jättää hänelle siaa. Hän katseli kauvan, toiset supattivat ja osottivat; hän käveli kumminki sinne tänne lakki kädessä ja kirja kainalossa. "No, mitenkäs se nyt käypi?" kysyi Koulumestari keskeyttäen tupakoimisensa. Kääntyessänsä Koulumestariin päin keksi hän, että sitä likellä, pankon luona, punaiseksi maalatulla jakkaralla istui se moniniminen Mari, joka nyt oli peittänyt kasvonsa kämmenillänsä, mutta katsoa vilmotti kumminkin sormiensa lävitse. "Tässä minä istun", sanoa sukasi Öyvind ja istuikse pienelle jakkaralle tytön viereen. Tämä nosti nyt vähäisen pojanpuoleista kättänsä ja katsoi poikaan kyynäspäänsä alaitse; tämäki peitti heti kasvonsa kämmenillänsä ja katseli tyttöä kyynäspäänsä alaitse. Sillä lailla istuivat he nyt toisiansa tähystäen, kunnes tyttö rupesi nauramaan, ja poika teki samoin, muut lapset näkivät sen ja nekin rupesivat nauramaan; tällöin jyrähti peloittava ääni, mutta joka kumminki vaikeni sanottuansa: "Hiljaa penikat, pyövelit, poikaset, piikaset — hiljaa ja totelkaate sokeriporsaat nyt minua!" Se oli Koulumestari, jolla oli tapana kiivastua, mutta lauhtua jälleen, ennenkun hän lopettikaan torumisensa.
Kohta tuntui koulu somalta ja myllyn jyrinä alkoi taas kuulua, sillä jokainen luki korkealla äänellä kirjastansa, kimakimmat äänet kuuluivat erittäin, karkeimmat taas kajattivat sitä kovemmin muka kuuluaksensa, muutamat haukoittelivatkin. Öyvind ei ollut elinpäivinänsä viettänyt niin hupaista hetkeä.
"Tämmöistäkö täällä on ainakin?" kysyi hän supattamalla Marilta. "Aivan tämmöistä", sanoi tyttö.
Vähän ajan perästä piti heidän menemän Koulumestarin luokse lukemaan ja pienoinen poika pantiin heille lukukumppaniksi ja sitte ne pääsivät jälleen somina istumaan.
"Onpa minullakin jo kirja", sanoi tyttö. — "Onko?" — "On se, mutta ei niin korea kuin sinulla on". — "Minkä tautta sinä et tule useammin meidän kalliolle?" — "Ukkovaari pelkää minun putoovan kallion reunalta alas". — "Mutta eihän se ole korkea". — "Ukkovaari ei laske kumminkaan".
"Voi kuinka monta laulua äiti osaa", sanoi poika. — "Osaapa ukkovaarikin". — "Niin, mutta se ei osaa niitä kun äiti". — "Ukkovaaripa osaa laulaa tanssista; tahtoisitko sinä kuulla sitä laulua?" — "Aivan mielelläni". — "Mutta siirrä nyt jakkaratasi vähän tännemmäksi, ettei Koulumestari kuulisi." — Poika muuttausiin kuuntelemaan laulua, jonka tyttö luki hänelle neljä viisi kertaa, jotta hän oppi sen ulkoa, ja ihan ensimäinen, mitä hän koulussa oppi, oli siis tämä laulu: