Koulumestari koki pitää heitä hyvillä mielin; siinä ei ollut mitään muuta, kun että ne kaikki kolme nyt haikealla mielellä ajattelivat, miltä kaksi kokonaista vuotta erillänsä oleminen tuntuisi, kun eivät he tähän asti olleet viettäneet päivääkään erillänsä; mutta ei kukaan ollut niinä miehinänsäkään. Kuta enämmin aika kului, sitä enämmin tuli Öyvind pahoillensa; hänen teki mielensä ulos päästäksensä vähäksi aikaa rauhaan.

Nyt oli jo hämärä ja tuuli humisi kummallisesti, hän jäi seisomaan kalliolle ja katsoi ylös päin. Tällöin kuuli kallion reunalta mainittavan omaa nimeänsä, sangen hiljaa; se ei ollut mikään petos, sillä se kuului kaksi kertaa. Hän katsoi ylös kallion reunalle ja havaitsi, että muuan vaimoihminen oli kyykyllänsä puiden välissä ja katsoi alas. — "Kuka se on?" kysyi hän. — "Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle", sanoi tämä hiljaa, "niin minä läksin sanomaan sinulle jäähyväisiä, koska sinä et tahtonut tulla minun luokseni." — "Kultaiseni, oletko se sinä, Mari! Minä tulen ylös luoksesi." — "Eläkä tee sitä; minä olen odottanut niin kauvan, ja sitte minun pitäisi odottaa vielä kauvemmin; kukaan ei tiedä, missä minä olen, ja minun pitää joutua kotiin." — "Se oli kauniisti sinulta, että tulit", sanoi poika. — "Minä en voinut kärsiä, että sinä, Öyvind, lähtisit siten matkalle; me olemme tunteneet toisemme pienuudesta pitäen." — "Niin olemme." — "Ja nyt emme ole puhutellet toisiamme puoleen vuoteen." "Emmepä kyllä ole." — "Me erosimmekin sillä kertaa somanlaisesti." — "Niin; — jopa taidan tulla luoksesi." — "Aiai, elä tee sitä. Mutta sano minulle: ethän sinä vaan liene minulle vihoissasi?" — "Kultaiseni, kuinka sinä sitä luulet?" — "No hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitoksia siitä, kun meillä on ollut yhtenä!" — "Ei niin, Mari!" — "Niinpähän! nyt minun täytyy lähteä; minua kaivataan." — "Mari, Mari!" — "Ei, minä en tohdi olla kauvemmin poikessa, Öyvind; hyvästi!" — "Hyvästi!"

Sitte käveli hän kun unissansa ja vastasi aivan perin nurin, kun ne häntä haastattelivat; ne luulivat sitä lähtemisen syyksi, niin kun sitä voi odottaakin, ja hän ajattelikin ainoastansa lähtemistänsä kun Koulumestari iltaisella otti hyvästiä ja antoi hänelle käteen jotakin, jonka hän sitte näki olevan viiden talarin setelin. Mutta maata ruvettuansa ei hänellä ollut lähteminen mielessä, mutta ne sanat, jotka olivat tulleet vuoren reunalta alas ja menneet taas ylös. Lapsena ei Mari tohtinut tulla vuoren reunalle sen tautta, kun ukkovaari pelkäsi hänen putoovan alas. Ehkä se vielä kumminkin tulee alas?

Kahdeksas Luku.

Rakkaat vanhempani!

Nyt me olemme saaneet paljoa enemmän lukemista, mutta nyt minä olenkin tullut enämmin toisten sivuitse, niin että se ei ole niin vaikeata. Ja nyt minä laitan monta kohtaa toisin isän mökillä, kunhan tulen kotiin; sillä siellä on laitettu hyvin hullumaisesti, ja se on kummallista, että se on pysynyt koossa. Mutta kyllä minä saan sille järjestyksen jälleen, sillä minä olen nyt oppinut paljon. Minun tekee mieleni tulla semmoiseen paikkaan, jossa minä saisin tehdä kaikkia mitä minä nyt tiedän; sen tähden minun pitää hakea iso paikka, sitten kun olen valmis. Täällä sanoo kaikki, että Junnu Hatten ei ole niin näppärä, kun siellä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma tilansa, niin että se on muilleki kun hänelle itsellensä yhtäkaikki. Moni, joka tulee täältä, saapi hyvin ison palkan; mutta niille maksetaan sen tautta niin hyvästi, että tämä on paras maaviljelyskoulu koko maassa. Muutamat sanovat, että lähimmäisessä läänissä on yksi parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa, se ensimäinen on tieto, toinen taito, ja sen on hyvä, jolla on ne kumpikin, ja toinen niistä ei ole toisetta mitään, mutta se jälkimäinen on kumminkin paras. Se edellinen sana merkitsee työn ainehiston ja perustuksen tietämistä, mutta se toinen merkitsee taitamista tehdä työtä, esimerkiksi suota viljellessä. Sillä moni kyllä tietää, mitä suolla tehdään, mutta tekee kumminki hullumaisesti, kun ei taida paremmin. Mutta monella taas on taitoa vaan ei tietoa, ja siitäkin voi tulla hullumaisuutta, sillä soita on monenlaisia. Mutta me opimme täällä maanviljelyskoulussa kumpaisenki sanan. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan voi kilvotella hänen kanssansa. Viimeisessä koko maatamme koskevassa maaviljelyskokouksessa johdatti hän kahta kysymystä, mutta muilla maaviljelykoulun johtajilla oli ainoastansa yksi kullakin, ja asiat päätettiin aina hänen sanansa mukaan, kun toiset vaan saivat ajatelluksi päänsä ympäri. Mutta edellisessä kokouksessa, jossa hän ei ollut, siellä ne vaan tolasivat. Luutnantin, joka opettaa kuvailus-taitoa, on Johtaja saanut ainoastansa vilkkautensa tautta; sillä muilla kouluilla ei ole luutnanttia ensinkään. Mutta hänki on niin taitava että hän kuuluu olleen mitä parain luutnantti-koulussakin.

Koulumestari kysyy, tokko minä käyn kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa, sillä pappi sai nykyjään apulaisen, ja se saarnaa, niin että kaikki ovat kirkossa hyvin peloissansa, ja että sitä on soma kuunnella. Hän on uusi uskonoppilainen, joita on Kristianian kaupungissa, ja kansa pitää häntä liian tiukkana, mutta kyllä se tekee hyvää.

Nykyjään luvetetaan meillä paljon historiata, jota emme ole ennen lukeneet, ja somaa on nähdä kaikkia, mitä kummallista maailmassa on tapahtunut, varsinkin omassa maassamme. Sillä meidän soturit ovat aina voittaneet, paitsi silloin kun ovat tapanneet, ja silloin niitä onki ollut paljoa vähemmän. Nyt meillä on vapaus, ja sitä ei ole muilla kansoilla niin paljoa kun meillä, paitsi Amerikassa; mutta siellä ne eivät ole onnellisia. Ja omaa vapauttamme tulee meidän rakastaa enämmin kun mitään muuta.

Nyt minä lopetan tällä kertaa; sillä minä olen kirjoittanut hyvin pitkältä. Koulumestarihan se lukee kirjeeni, ja kun se vastaa puolestanne, niin sanokoon hän minulle jotakin uutta yhdestä ja toisesta; sillä sitä hän ei muuten tee. Mutta tuhansia terveisiä toivottaa teille oma rakas poikanne

Ö. Thorenpoika.