Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. "Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti kumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. "Kuka sinä olet?" kysäsi hän. — "Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini kukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen syksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä." — "Vai sinä se olet!" sanoi poika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut henqittääkään.
"Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö uudestaan. "Onpa kyllä", sanoi poika ja katsoi ylös. — "Minun niin tekis mieleni tätä pukkia, — annatko sen mulle?" — "Enkä anna".
Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi: "Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?" — Öyvind oli köyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä, silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei ennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. "Näytäpäs ensin sitä rinkeliä", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison rinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; "tässä se nyt on!" sanoi hän ja viskasi sen alas. "Aiai! se meni kappaleiksi", sanoi poika ja kokosi joka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän maistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta vielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko rinkelin.
"Nyt on pukki minun omani", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen pala suussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta, kallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.
"Etkös voinut odottaa!" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämään hänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahti polvillensa. "Eipä muuta, vaan pukki on minun omani", sanoi hän ja jonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi sen pukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaa pukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansa alaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: "Bä-ä-ä-ä!" Mutta tyttö tarttui toisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoi kauniisti: "Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitini kipusta ja minun esiliinastani", ja hän lauloi näin:
Käy pikkuinen pälli,
Käy pukkini tuo.
Käy naukuva killi,
Käy äitini luo;
Käy keltanen valta,
Käy katoksen alta,
Tulkaa pienetkin
Kanat kotihin,
Kiitee kyyhkyseni,
Hieno höyheniseni;
Kas kastetta maass',
Päivä paistavi taas.
Ja varhain se paistavi suvella,
Vaan syksy jo joutuvi tuulella.
Poika jäi seisomaan. Hän oli nujunnut pukin kanssa jo talvesta asti, jolloin se syntyi, eikä milloinkaan vielä ajatellut, tulisiko hänestä eroa, mutta nyt se jo oli hetkenä tapahtunut, ja hänen ei pitäisi enää nähdä sitä!
Äiti tuli laulellen mäeltä, niittämänsä heinävihko selässä; hän näki poikansa heinikossa istuvan jalat ristissä ja silmät vesissä; hän sen luokse. "Mitäs itket?" — "Niin pukki, pukki!" — "Noh, missäs se pukki nyt on?" kysyi äiti katsahtaen katolle. "Ei se tulekaan takasin", sanoi poika. "Kultaiseni, mihinkähän tuo meni?" Poika ei heti tahtonut virkkaa. "Veikö sen kettu?" "Niin, jospa se olisikin ollut kettu!" — "Viisasteletko sinä?" sanoi äiti, "mihinkä se pukki joutui?" — "No — — — niin — — — tuota — — — minä satuin — — — myömään sen yhdestä rinkelistä."
Mutta juuri sanoessaan sen ymmärsi hän, mitä pukin myyminen yhteen rinkeliin oli; ennen hän ei ollut sitä miettinytkään. Äiti sanoi: "Mitäs luulet sen pienen pukin ajattelevan sinusta, kun sen saatoit myödä yhdestä rinkelistä?"
Poika ajatteli itsekin sitä ja ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi tässä maailmassa; eikä edes Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.