Se huoletti häntä niin paljon, että hän päätti vastapäin ei tehdäksensä minkäänlaista koirankuria, joko rukin nauhoja leikkelemällä tahi lampaita irti päästämällä tahi rantaan yksinänsä menemällä. Hän nukkui paikallensa ja näki unta pukista, että se oli tullut taivaasen; Herra Jumala istui siinä pitkä parta leuvan alla, niinkuin Kuva-pipliassa näkyy, ja pukki syödä nauskutti kuulakan puun lehtiä, mutta Öyvind istui yksinänsä katolla eikä voinut tulla ylös.
Äkkiäänpä tunti korvaansa nykäistävän niin kuin kostealla kädellä, ja hän kavahti ylös. "Bä-ä-ä-ä!" mäkätti nyt pukki takasin tultuansa.
"Noh, palasitkos takasin!" Hän kavahti seisallensa, sieppasi sen kumpaisetkin etujalat ylös ja tanssia leippasi sen kanssa kun veikko; hän nyki sitä parrasta ja lähti menemään sen kanssa äitinsä luo alas, kun kuuli jonkun olevan takanansa, ja näki tytön vieressänsä istuvan nurmikolla. Hän ymmärsi nyt kaikki, ja heitti pukin irti; "Sinäkö tulit sen kanssa?" Tyttö istui ja nyhti nurmea kädellänsä: "Minun ei luvattu pitää sitä; ukkovaari istuu tuolla ylempänä ja odottaa." Poika vielä seisoi ja katseli tyttöä, kun kuuli karkean äänen vuorelta päin huutavan: "No!" Tyttö mietti, mitä nyt tekisi; hän kiepsahti ylös ja meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä pojan käteen ja sanoi: "Anna anteeksi!" Mutta siihen loppuikin hänen rohkeutensa, hän kavahti pukin kaulaan ja itki.
"Minä sanon, että sinä saat pitää pukin, minä", virkkoi Öyvind lemmestä heltyneenä.
"Joudu nyt pois!" sanoi ukkovaari mäeltä. Mari nousi nyt ylös ja alkoi käydä juntustaa mäelle päin. "Mari! sukkanauhasi unohtuu", huusi Öyvind jälestä. Tyttö kääntäysi ja luotti silmänsä ensin pukin kaulassa riippuvaan nauhaansa, ja sitte poikaan. Viimen teki hän lujan päätöksen ja sanoi päätänsä nyökäyttäen: "Sen saat pitää". Öyvind meni tytön luokse ja sulki kätensä sen käteen. "Kiitoksia paljon!" sanoi hän. "No, vieläpä siinä on kiittämistä", vastasi tyttö, huokasi hyvin pitkään ja alkoi uudellensa käydä.
Öyvind istuikse taas nurmikolle, pukki käveli vierellä, mutta se ei häntä enää iloittanut niin kuin ennen.
Toinen Luku.
Pukki käydä töpötteli tuvan seinämällä nuorassa, mutta Öyvind käyskenteli katsellen vuoren yli. Äiti tuli tuvasta ja istuikse poikansa luo; tämä tahtoi kuunnella tarinoita kaukaisista retkistä, sillä pukki ei nyt enää viihyttänyt häntä kyllin. Siten sai hän kuulla, että kaikki kappaleet olivat kerran olleet haastelevia; vuoret puhuivat puroille, purot virroille, virrat merille ja meret taivaalle; mutta nytpä hän kysäsi, tokko taivas puhui kellenkään, ja taivas puhui pilville, pilvet puille, puut nurmelle, nurmi kukille ja kukat eläimille, mutta eläimet lapsille, ja lapset taas aikaihmisille; ja siten se meni vieläkin ympäri lumperoisiansa, eikä kukaan tiennyt kestä se alkoi. Öyvind katseli vuorta, puita, merta ja taivasta, eikä ollut ennen milloinkaan niitä siten tarkastanut. Kissa juosta viipotteli nyt esiin ja vätkähti kalliolle päiväpaisteesen. "Mitäs kissa sanoo?" kysyi Öyvind. Äiti lauloi:
Iltarusko on ihana,
Kissa kalliolla makaa.
"Kahden hiirenki kapina
Kuuluvi nyt kopsan takaa,
Mut en minä jaksa juosta
Noita tappamahan tuosta.
Sillä koska ma kodassa
Hauki-astiata haistoin,
Niin mä olleni nälässä
Niistä neljää jo maistoin,
Enkä siis nyt ensinkänä
Huoli hiiristä mitänä."