Yhdeksäs Luku.
Muutamana lauvantaina Juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen salmen yli hakemaan poikaansa, joka oli jälestä puolenpäivän tuleva maaviljelyskoulusta, jossa hän oli valmistunut. Äidillä oli ollut kasakka-akka monena päivänä sitä ennen, kaikki oli nyt pesty puhtaaksi, kammari oli jo ammoin aikoja ollut laitoksessansa, uuni oli katajan havuja täynnä, jotta Öyvindin asumahuone näyttäisi siistiltä. Tänä päivänä kantoi äiti vielä tuoreita lehtiä sisään, pani puhtaan lakanan sänkyyn ja peitteli sitte täkillä hyvästi ja katsahti aina ikkunasta ulos, tokko venettä näkyisi soutavaksi salmen ylitse. Tuvassa oli paljon peittelemistä ja aina jotaki puuttuvaista tahi kärpäisiä ajella ulos, ja kammarissa oli korjailemista, yhtenänsä korjailemista. Venettä ei vielä näkynyt; äiti lepäsi kyynäsvarsin ikkunan-karmilla ja katsoi ulos; silloin kuuli hän jalan kopseen likeltänsä tieltä ja käänti päänsä; se oli Koulumestari, joka tuli hiljallensa alaspäin kepillä varoitellen itseänsä, sillä ronkko oli pahana. Hänen viisaat silmänsä vilkkuivat somasti päässä; hän seisattui lepäämään, nyökäytti päätänsä emännälle: "Ei se ole vielä tullut?" — "Ei, minä odotan niitä joka hetki." — "Hyvä heinän kuivuupäivä." — "Mutta palava vanhan kävellä." — Koulumestari katsoi naurussa suin emäntään: "Onkos nuorikko ollut tänä päivänä liikkeellä?" — "On kyllä, mutta on mennyt jälleen." — "No se nyt on tietty; tottahan tapaavatkin toisensa tänä iltana jossakin?" — "Tottahan toki; Thore sanoo, ettei ne saa kohdata toisiansa hänen huoneessansa, ennen kun niillä on vanhuksien lupa." — "Oikein, oikein." — Vähän ajan perästä ihastui äiti: "Kah, tuollapa ne luullakseni tulevat." — Koulumestari katsoi kauvan salmelle. "Kyllä ne ovat ne", vakuutti äiti ja lähti ikkunan luota, mutta Koulumestari meni sisään. Kun hän oli levähtänyt ja juonut, lähtivät he nyt rantaan, veneen heitä kohti kiitäessä; sillä isä ja poika soutivat kumpikin. He olivat soutamaan ruvetessansa heittäneet pois takkinsa; airoukset kuohahtelivat vaahdessa, vene oli siis kohta odottavien kanssa vierekkäin. Öyvind käänti päänsä ja katsoi ylös, hän näki ne kaksi valkamalla, taukoutui soutamasta ja huuti: "Hyvää päivää, äiti! hyvää päivää, Koulumestari!" — "Aikamiehen äänihän sillä on", sanoi äiti, ja riemu loisti silmistä; "eikö vähän; hän on yhtä valkoinen", jatkoi hän vielä. Koulumestari varautui venettä vasten, isä nosti airot veneen sisään, Öyvind juoksi isänsä sivuitse maalle, antoi ensin kättä äidillensä, sitten Koulumestarille, hän nauroi iloissansa uudellensakin ja kertoi, vaikka vasten talonpoikain tapaa, heti kepeellä kielellä tutkinnosta, matkasta, Johtajan todistuksesta, hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuoden tulosta ja tutuistansa, paitsi yhdestä. Isä yritti kantamaan tavaroita veneestä, mutta hänenki teki mielensä kuulemaan, hän mietti siis: jääkööt vielä rantaan, ja seurasi kanssa. Ja niin mentiin nyt ylös, Öyvind nauroi ja jutteli, äiti nauroi kanssa, sillä hän ei tiennyt ollenkaan, mitä hän sanoisi. Koulumestari vetäysiin vähitellen syrjempään ja katsoi viisasti poikaan, isä kävi kunnioituksella etempänä. Ja siten tulivat he kotiin. Öyvind oli iloinen kaikesta; hän näki esinnä, että kartano oli maalattu, sitten että mylly-aittaa oli isonnettu, ja että lyijyiset ikkunan kehät olivat otetut pois sekä tuvasta että kammarista, ruudut valkeasta eikä niin kun ennen ryönisestä lasista, ja ikkunan pielet isommat. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki kohtalot niin kumman pieniltä, jommoisiksi hän ei ollut niitä ensinkään luullut, mutta kuitenki somilta. Kello käydä nakitti seinällä, tuolit olivat pestyjä, ja näyttivät milt'ei puhuvilta, hän tunti joka kupin sillä peitetyllä pöydällä, valkoiseksi kalkittu pankko nauroi: terve tultua! hyvän hajuisia, lehtisiä oksia rippui pitkin seiniä, katajan havuja oli lattialla ja kaikki puhui juhlasta. He istuiksivat syömään; mutta syömisestä ei tullut paljon mitään, sillä Öyvind jutteli lakkaamatta. He katselivat nyt häntä, kuinka hän nyt mutkistelematta rauhassa näytti viisaalta ja yhtäläiseltä kun ennenki, ja sitten, mitä hänellä oli uutta, aivan niihin uusiin sinisiin verkavaatteihin, jotka hänellä olivat päällä. Kun hän oli jutellut muutaman pitkän historian yhdestä kumppanistansa ja viimenki vaikeni vähäksi aikaa, sanoi isä: "Minä tuskin ymmärrän yhtään sanaa puheestasi, poika; sinä puhut niin liian sukkelasti." — He rupesivat jokainen nauramaan, eikä Öyvind vähimmän; hän tiesi hyvin kyllä sen olevan totta, mutta harvempaan puhuminen oli hänelle mahdotointa. Kaikki, mitä hän ison poissaolonsa ohessa oli nähnyt ja oppinut, oli niin uutena iskeytynyt hänen mieleensä ja käsitykseensä, ja sillä lailla viehättänyt hänet tavallisuudestansa, että ne kauvan levänneet voimansa olivat kun säikäytetyt, ja että pää teki työtä lakkaamatta. Sitä paitsi havaitsivat he, että hänellä oli tapana välistä matkia samoja sanojansa pari kolme kertaa uudellensa, ja taas samaten paljaasta hupaisuudesta; hän näytti ikään kun korjailevan itseänsä. Se tuntui naurattavalta, mutta hän nauroikin, ja se unehtui. Koulumestari ja isä istuivat uskotellen, tokko häntä muisti pettäisi, mutta se ei kuulunut siltä; hänellä oli kaikki mielessänsä ja muistutti itse että heidän pitäisi hakea tavarat veneestä, veti vaatteensa heti esille ja ripusti naulaan, näytteli kirjojansa, lakkari-kelloansa, kaikki uutta, ja ne olivat säilyneet hyvästi, sanoi äiti. Pienessä olennossansa oli hän yltäkyllin iloinen; hän tahtoi esinnäkin olla kotona, sanoi hän, auttaa heinän teossa ja lukea. Minne hän sitten menisi, ei hän tiennyt, mutta se oli hänelle yhtäkaikki. Hän oli saanut virvoittavan ripeyden ja voiman ajattelemaan sekä sellaisen vilkkauden mielialaansa selittämään, joka tekee sille hyvää, joka koko vuosikauden on kokenut hillitä itseänsä. Koulumestari tuli kymmentä vuotta nuoremmaksi.
"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle", sanoi hän noustessansa lähtemään.
Kun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti, kutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. "Muuan odottaa sinua tuolla kello 9", supatti hän. — "Missä?" — "Kalliolla."
Öyvind katsoi kelloonsa, se kävi yhdeksättä. Sisässä hän ei voinut odottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui kukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla olevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä sitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti jokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta myöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja yksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja tuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan laiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se odotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes ja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja lenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla luppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun poikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti tuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti vuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja hymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä näkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan kuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli häntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun. Mutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas; hän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän; silloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso, pitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti kolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja aivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt tuli Mari.
Hame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin näki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli kääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa pitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä, eikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri varastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan koreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset hampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten vähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui enämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti sen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.
"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja kun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä viehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli pauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. "Kuinka suureksi sinä olet tullut", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö katsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika hymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt kalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän koiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli, joka näyttäysiin vuorelta.
Mutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo puhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten, että tytön täytyi nauraa hänellä. "Niin se on, näet, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi, kas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet." Tyttö nauroi. Sitte sanoi poika: "Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan melkein ulkoa." — "Entäs minä sinun!" — "Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti." — "Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä kirjeitä." — "Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän yhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois." — "Minä näytän paraalta, kun näet hännän, sanoi keijulainen." — "Mutta todella: sinä et ole koskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista kuitiksi?" — "Minä nauroin." — "Kuinka?" — "Nauroin; etkö sinä tiedä, mitä nauraminen on?" — "Kyllähän minä nauraa osaan!" — "No koetapas." — "Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin nauramista." — "Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen." "Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?" — "Naurankos minä nyt?" — "Naurat kyllä", — hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen katsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa pystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui vihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa takaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä, jota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota, kumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. "Ka oletko sinäkin siellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?" — "Se on Heidegaardenen koira", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. — "Mistä se kehno on tullut sinne ylös?" — Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta ulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän ymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: "Se koira käypi täällä joka päivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata." — "Mutta onki sitä koko ahvatta koira." — Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan, arveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni hyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.
"Se nyt oli se kerta", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. — "Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?" — "Minä tunnen yhden, minä, joka tahtoo meitä väijyä." — "Ukkovaarisi?" — "Niinpä kyllä." — "Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään." — "Ei koskaan niin mitään." — "Ja sen sinä lupaat?" — "No, sen minä lupaan, Öyvind." — "Kuinka kaunis sinä olet, Mari!" — "Niin se kettu korpille sanoi ja sai juuston." — "Uskopas, että minäkin tahdon juuston." — "Mutta sinä et saa sitä." — "Minäpä otan sen." Tyttö käänti päänsä, ja hän ei ottanutkaan. — "Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!" tyttö katsoi viistoon ylös. — "No?" — "Mikä ilkimys sinusta on tullut!" — "Antanethan kumminki juuston." — "Enkä anna", hän kääntyi uudellensa pois.
"Nyt minun pitää mennä, Öyvind." — "Minä tulen seuraamaan sinua, minä." — "Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä sinun." — "Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?" — "Eihän tässä voi käydä rinnakkain." — "Mutta eihän se muuten ole seuraamista?" — "No ota minut!" hän lähti juosta hujottamaan, poika jälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen. — "Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?" hänellä oli käsi tytön vyötäisellä. "Niinpä luulen", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli sekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja yritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren alatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien puiden luona; "milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?" kuiskutti hän. —"Huomenna, huomenna!" kuiskutti Öyvind jälleen. — "No, huomenna!" — "Hyvästi!" tyttö juoksi. — "Mari!" ja se seisottui. — "Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella." — "Jaa, se oli niin"; hän juoksi taas.