Litli-litli-li,
Kuule kultani,
Joka juoksit pääsi hielle;
Päivä pimiää,
Seikka selviää,
Sillä sinä sait sen tielle.
Hih-hih-hih-hih, ha!
Suutelostapa
En oo liioin laulanunna;
Ja jos niinkin ois,
Unohuta pois,
Sen mä oon nyt sanonunna.
Hyvää yötä vaan,
Niin mä nähdä saan
Unta sini-silmistäsi.
Ja tuhansista viistä sanoista,
Kun oon kuullut kieleltäsi.
Nyt mä kiini paan,
Mitäs muutakaan? —
Lauluni jo lakastuvi;
Tahtoisitko sä
Mua viehättää? —
Soma onpi tämä suvi.
Kahdestoista Luku.
Muutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.
Syksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee ulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä ketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse sisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn edessä ja katsoo kämmeniinsä.
Koulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja istuutuu Olen eteen. "Sinä kutsutit minua?" sanoo hän. — "Niinhän minä tein."
Koulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä muutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. "Mitä sinulla on minulle sanomista?" — "Minä istun juuri sitä miettien."
Koulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä lukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. "Sinä vanhenet nyt, Ole." — "Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se menee takaperin; minä kallistun kohta." — "Niinpä sinä saat katsoa, että saatat kallistua hyvillä mielin, Ole", — hän painaa kirjan kiini ja katsoo niteesen.