"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi." — "Eipä se kyllä ole paha; — oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?" — "Nykyjään, niin…."
Koulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa. "Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?" — "Sitä minulla ei ole ollut niin kauvan kun muistan." — "Niin se oli minunki laitani kauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin häntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin minä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut mukavata." — Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.
Koulumestari: "Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?" — "Takaperin niinkun itseniki kanssa." — "Kellekä se jääpi, kun sinusta aika jättää?" — "Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa." — "Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole." — "Niin, niillä on se maaviljelystaituri apuna, niillä."
Koulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin:
"Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja
vähä sinä tiedät uusia keinoja." — Ole: "Kukapa minua auttanee?" —
"Oletkos pyytänyt apua?" — Ole ei virka mitään.
Koulumestari: "Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. — Sinä et ole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut? kysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja sittemyöten on se käynyt hyvästi." — Ole on äänettä, mutta nyt jäi Koulumestariki äänettä.
Vihdoin sanoi Ole: "Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua iloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä." — Koulumestari naurahtaa: "Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?" — Ole on vaiti.
Koulumestari: "Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne kaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri." — Ole sanoo hiljaa: "Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita maita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei idä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta pesueesta se ei ole." — "No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta perikadosta." — "Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl talonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard, on jo kiire sekä minun että talon kanssa."
Kumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: "Lähdetäänkö ulos katsomaan taloa näin kauniilla säällä" — "No, lähdetäänpä kyllä; minulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina jouten, ellen minä ole näkemässä." Hän köntystää ison lakkinsa ja keppinsä luo ja sanoo sen ohessa: "Minun työni teetto ei maksa vaivaa; minä en sitä ymmärrä." Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse kulkiessa seisottui hän. "Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot viskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn", hän kuukistui vaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. "Kas tässä taas nahkaset, aidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?" hän teki sen itse. "Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut pois?" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi Koulumestariin: "Sillä lailla joka ainoa päivä." —
Mennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä. "Nyt, ne laulavat työhön", sanoi Koulumestari. "Se on Itätuvan pikku Nuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on tuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula." — "Ei tuo laulu ole tämän seudun lauluja, vain kuinka?" — "Ei, kyllä minäki sen kuulen." — "Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen tuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja." Tähän ei vastattu mitään.
Maa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei oltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui silloin. "Minä en voi enempätä", sanoi hän melkein liikutettuna. "Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta vaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa."