Kun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä kohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle katsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki joutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen: "Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä minä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä ei näy." —
Silloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä sillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti huiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa pikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän täytyi kuunnella poikaa.
Kun sun kääriä pitää
Eväspussin pantaa,
Elä tunge enempää
Kun on kevyt kantaa.
Elä huoli huoliais
Mukahasi mäelle,
Laita pakko laulullais
Vuoren vierymille.
Linnut sulle laulelee,
Kylän juorut kaikoo,
Ilman henki hienonee
Aivan tällä aikoo.
Täytä riemurintasi,
Laula lapsukaissa,
Muinaisetki muistosi
Ilmestyy iloissa.
Kun sä kerran kuuntelet
Metsämiehen lauluu,
Silloin selvät sävelet
Korvihisi kuuluu.
Mut kun puro purpattaa,
Työhön tultuasi,
Sepä sulle muistuttaa
Velvollisuuttasi.
Heittäy Herran huomahan,
Kun sä kerran lähdet!
Nouse ylös noutamaan
Latvastakin lehdet!
Jos sinua johdattaa
Jesus ja Elia,
Kyllä tiellä kukoistaa
Ruusun-kukkasia.
Ole oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. "Tässä minä tahdon jutella kanssasi", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.
* * * * *
Öyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä oven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin maaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä kammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin paikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että Öyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli varsinki äiti, joka siinä viljeli maata.
Öyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa myllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat juuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli jokseenki kalveana sisään: "Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte, kultaiseni, ulos!" — Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi esinnä: "Ka Koulumestari ja — niinpä minä luulen; — sepähän onki!" — "Kyllä se on vanha Ole Nordistuen", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta, ettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan nurkkajuuressa.