Öyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse mennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli keppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven takaa kuului Koulumestarin ääni: "Kyllä se on vasta tullut kotiin", ja Olen: "No-no."
Ne seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan, jossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää vasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja Koulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka ottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä oli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski vieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse jälleen.
Mutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.
Koulumestari: "Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä." Thore: "Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen." — "Kyllä se nyt pysyy sillänsä kauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle." — "Joko teillä leikataan?" — "Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet tuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään estettä liene tiellä?" — Öyvind: "Kun sitä vaan pyydettäneen, niin kyllä minä teen, mitä voin." — "Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan vähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja hänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista keinollisuutta ja peräänkatsomusta." — Öyvind: "Minä olen niin vähän kotoisalla."
Koulumestari katsoo Oleen. Tämä tuntee, että hänen nyt täytyy tunkeuta tuleen, rykäisee pari kertaa ja alkaa sukkelaan ja lyhyesti: "Se oli, se on — jaa — se on tarkoitukseni, että sinä olisit ikään kun kiintonainen — että sinun pitäisi, tuota, oleman ikään kun kotonasi tuolla meillä — oleman siellä, silloin kun et ole muualla toimituksessa." — "Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni, missä minä asun." — Ole katsoo Koulumestariin, joka sanoo: "Kyllä tämä päivä tuntuu olevan Olelle vähä humuinen. Juttu on siitä laadusta, että Ole on käynyt täällä yhden kerran ennenki, ja muistelu siitä panee hänen sanansa ristiin rastiin." — Ole vilkkaasti: "Niin se on, aivan niin; minä tein hullumaisia retkiä, minä tingin tytön kanssa, kunnes puusta lähti pilpareet. Mutta mik'on unoutettu, se on unoutettu; tuuliainen puhaltaa otran lakoon, mutta ei vieno tuuli; sadevesi ei saa isoja kiviä irti; maaliskuun lumi ei ole kauvan sulamatta; eikä ukkosen jyrinä lyö ihmisiä kuoliaksi." He nauravat kaikki neljä, Koulumestari sanoo: "Ole tarkoittaa, ettei Öyvindin eikä Thoren pidä muisteleman sitä enää." Ole katsoo muihin eikä tiedä, tokko hänen pitäisi alkaa uudellensa. Tällöin sanoo Thore: "Takiainen tarttuu monin hampain kiini, mutta ei revi haavoja. Minussa ei kaiketikaan ole enää yhtään semmoista hammasta." — Ole: "Minä en tuntenut poikaa sillä kertaa. Nyt minä näen sen itävän, mitä hän kylvää; syksy vastaa kevättä; hänen sormiensa nenissä istuu rahaa, ja minun tekisi mieleni saamaan häntä kiini."
Öyvind katsoo isäänsä, tämä äitiin, se taas Koulumestariin, ja sitte kaikki häneen. "Ole tarkoittaa, että hänellä on iso talo." — Ole välistää: "Iso talo, mutta huonosti viljelty; minä en enää voi, minä olen vanha, ja jalat eivät käykään asioilla. Mutta maksaa se vaivan, jos tuolla yläällä otetaan käsin kiini." — "Mitä parain tila koko pitäjässä", sanoo Koulumestari lomaan. — "Mitä parain tila pitäjässä; se on juuri onnettomuus; sillä vero on suuri; se on hyvä, vero on hyvä, mutta se pitää saataman hankituksi. (Yht'äkkiään kääntyen Öyvindiin päin:) voitsithan sinäki kajahtaa asiaan? vain kuinka?" — "Minun pitäis siis oleman talouden johtaja?" — "Aivan niin; sinä saisit koko talon." — "Saisinko minä koko talon?" — "Aivan niin; sittehän sinä sitä hallitseisit." — "Mutta?" — "Etkö sinä huoli?" — "Huolin kyllä." — "No, niinpä niin; se on siis päätetty! sanoi kana vesipaikan yli lennettyänsä." — "Mutta?" — Ole katsoo kummastellen Koulumestariin. "Öyvind kysyy varmaanki, tokko hän saa Marinki?" — Ole sievästi: "Marin päälliseksi. Marin päälliseksi!" — Silloin löikse Öyvind nauramaan ja hyppi kohona; hänen jälestänsä nauroivat kaikki kolme; Öyvind hieroi kämmeniänsä, käveli lattiata edestakasin ja sanoi sanottuaanki: "Marin päälliseksi!" — Thore nauraa katkatti, äiti karsinassa luopumatta katsoi poikaansa, kunnes kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia.
Ole hyvin tärkeästi: "Mitäs luulet talosta?" — "Oivallinen maa!" — "Oivallinen maa, eikö niin?" — "Verratoin laidun." — "Verratoin laidun! Eikö käy laatuun?" — "Siitä pitää tuleman mitä parain talo koko läänissä!" — "Parain talo koko läänissä! Luuletko niin? luuletko niin?" — "Niin totta kun minä seison tässä!" — "No, enkös minä ole sitä sanonutki?" — Ne puhuivat kumpiki yhtä sievään ja lomiutuivat toisiinsa ikään kun kaksi hammasratasta. — "Mutta rahoja näet, rahoja? Minulla ei ole rahoja." — "Se käy hitaammin rahoitta, mutta se käy!" — "Se käy! kyllä se käy! Mutta sitähän sinä tarkoittanet, että jos meillä olisi rahaa, niin se kävisi sukkelammin?" — "Monta kertaa sukkelammin." — "Monta kertaa? Oliskopa meillä ollut rahoja! Vaan niin on niin: seki voi pureksia, jolla ei ole kaikkia hampaita; seki pääsee matkansa päähän, joka ajaa härillä."
Äiti istui ja iski silmää Thorelle, joka pälyi häneen viistoon, istuen ja vartalotansa kiikuttaen sekä polviansa hivellen kämmenillänsä. Koulumestari tähysti häneen; Thorella oli suu auki, vipakoitti vähäsen ja yritteli, mutta Ole ja Öyvind puhuivat taukoomatta toisiinsa suuhun, nauroivat ja liehuivat, niin että siinä ei saanut sanan vuoroa.
"Olkaate nyt äänettä, Thorella on vähän sanomista", sanoi Koulumestari lomaan; ne seisottuivat ja katsoivat Thoreen. Tämä alkaa vihdoin sangen hiljaa: "Se on ollut semmoista tällä paikalla, että meillä on ollut mylly; nyt viimeiseltä niinki, että meillä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina antaneet rahakipeneen vuoden ja vuorokauden välillä; mutta ei isäni enkä minä ole niitä rahoja liikuttanut paitsi sen kerran, kun Öyvind oli koulussa. Koulumestari on niitä hallinnut, ja hän sanoo, että ne ovat hyvästi pysyneet tallessa; mutta nyt se on parasta, että Öyvind saa ne Nordistuelle." Äiti seisoi karsinassa ja tekeisiin sangen pieneksi, loistavalla ilolla katsellen Thorea, joka astui hyvin totisena ja näytti milt'ei tuhmalta; Ole Nordistuen istui häntä ylempänä avossa suin, Öyvind selvisi esinnä kummastelemisesta, sanoen: "Eikös se ole niin kun onni seuraisi minua?" meni sitte isänsä luo, löi häntä olkapäälle, niin että lapsahti; "sinä isä!" sanoi hän, hieroi käsiänsä ja käveli uudellensa.
"Kuinka paljon niitä rahoja voipi olla?" kysyi Ole viimein Koulumestarilta hiljaa. — "Ei niitä ole aivan vähän." — "Monjaita satoja?" — "Vähä lisää." — "Vähä lisää? Öyvind, vähä lisää! Jumala minua varjelkoon, minkälainen talo siitä pitää tuleman!" Hän nousi ylös ja nauroi isosti.