"Minä lähden nyt kanssanne Marin luo", sanoo Öyvind; "otetaan tuo kyytihevoinen, joka vielä on pihalla, niin se käy sukkelaan." — "Jaa, sukkelaan, sukkelaan! Tahtoisitko sinä, että kaikki kävisi sukkelaan?" — "Jaa, sukkelaan ja hullusti." — "Sukkelaan ja hullusti! Aivan niin kun minäki nuorena, aivan niin!" — "Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan teidät pois!" — "Sinä ajat minun, ha, ha, ha! mutta sinä seuraat, eikö niin, seuraathan? Tulkaate toisetki; istukaamme tänä iltana yhdessä, niin kauvan kun takassa on liekkiä; tulkaate mukaan!" — Ne lupasivat, Öyvind auttoi ukkoa kärriin, ja he lähtivät ajamaan ylös Nordistuelle. Siellä yläällä ei ollut se iso koira yksinänsä hämmästyksissä, kun Ole Nordistuen ajoi kartanolle Öyvind Pladsen'in kanssa. Kun Öyvind auttoi häntä kärristä ulos, ja palveliat ja kasakat katsoa ällöttivät heihin, tuli Mari ulos rapuille katsomaan, mitä koira niin herkiemättä haukkui, mutta seisattui kun naulattu, sävähti sitte punaiseksi ja juoksi sisälle. Vanha Ole huuti kumminki häntä niin kauheasti, tultuansa tupaan, että hänen täytyi taas tulla esiin. "Tule nyt tyttö ottamaan vastaan; tässä se nyt on, joka saa talon!"
"Onko se totta?" sanoo tyttö itsekään tietämättänsä ja niin kovasti, että se raikui. "Jaa, se on totta!" vastaa Öyvind lyöden kämmeniänsä yhteen; tyttö kiesahtaa tällöin varpaillensa, viskaa kädestänsä kannettavan pitkän matkaa ja juosta hujottaa ulos; mutta Öyvind jälestä. —
Kohta tuli Koulumestari, Thore ja sen emäntä; vanhus oli saanut kyntteliä pöydälle sekä valkosen pöytäliinan; viiniä ja olutta tarjottiin, ja ukko käveli yhtenään ympäriinsä, nosteli jalkojansa vielä ylemmä kun tavallisesti, mutta kumminki oikeata jalkaa korkeammalle kun vasenta.
Ennen kun tämä pieni kertoelma loppuu, saatetaan ilmoittaa, että viiden viikon perästä vihittiin Öyvind ja Mari seurakunnan kirkossa. Koulumestari veisasi sinä päivänä itse, koska lukkari oli kipeä. Hänen äänensä ei nyt juossut oikein, mutta Öyvindistä tuntui, että häntä kuuleminen teki hyvää. Ja kun hän oli antanut Marille kätensä ja vienyt hänen alttarille, nyökytti Koulumestari hänelle kuorista, juuri samalla lailla, kun Öyvind oli nähnyt sen, alakuloisena istuessansa muinoin tanssissa; hän nyökytti jälleen kyynelsilmin.
Ne tanssissa vuodatetut kyyneleet olivat alkuna näille, ja niiden välillä makasi hänen uskonsa ja työnsä.
Tähän loppuu kertoelma iloisesta pojasta.