Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän, hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään, oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, — eivätkö he vaihtaisi asuntoja!
Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja pianoa — ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä salissa! "Oletko nyt puhunut siitä rouvan kanssa?" — "En, mutta aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa takaisin; — ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat nousivat.
"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta muutapa hän ei sanonutkaan.
Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista, jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät kaikkityyni, — sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa, mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin, ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, — hän ei saanut mitään tietää.
Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli Sören Kule, isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään tervehtimään.
Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa. Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen, mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. — — Niin, minä olen sokea — — enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen, jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.
"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi. Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi. Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin? Siis täällä oli lapsia?
"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi kyökissä ruokapuuhissa."
Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen. Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet. Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta. Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin musiikkiopistossa?" — "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa, nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin nurkkahuoneesen?" — "Kyllä".
— "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."